Hebron

Hebronin keskustan juutalaisilla siirtokuntalaisilla on sapattina, eli lauantaisin, tapana tehdä kierros kaupungilla. Kokoontumispaikalle kävelevät Tel Rumeidan siirtokunnan nuoret poikkeavat usein palestiinalaisen Imad Abu Shamsien kodin luona. Niin kävi jälleen 25. helmikuuta.

Lue koko artikkeli täältä

Noin puoli kahdeksan aikaan aamulla keskiviikkona 12.1. Hebronin EAPPI-tiimi sai tietoonsa, että puskutraktoreita on nähty Um al Kherin kylän läheisyydessä Etelä-Hebronin kukkuloilla. Puskutraktoreiden liikkeet ennustavat aina talojen tuhoamisia, joten EAPPI-tiimi lähti välittömästi liikenteeseen päästäkseen paikan päälle ajoissa. Emme voi tehdä juuri mitään talojen tuhoamisen estämiseksi, mutta voimme kuitenkin dokumentoida tapahtumia ja asukkaiden kokemuksia sekä osoittaa solidaarisuutta asumuksensa juuri menettäneille.

Saimme tietoomme, että puskutraktorit suuntaavat Dkaikan kylään. Kylä sijaitsee kukkuloiden ympäröimänä keskellä autiomaata lähellä vuoden 1949 aselevon rintamalinjaa eli niin sanottua vihreää linjaa. Kylässä asuu 39 palestiinalaista beduiiniperhettä. Pääsymme Dkaikaan viivästyi, sillä armeija oli sulkenut alueelle johtavan suorimman tien. Kiertoreitin etsimiseen kului valitettavan pitkä aika, ja kylää lähestyessämme jouduimme vielä kertaalleen armeijan pysäyttämäksi. Saimme jatkaa matkaa, mutta loppumatka meidän piti kulkea jalkaisin. Saapuessamme Dkaikaan noin kello 9.30 puskutraktorit olivat jo matkalla pois. Kyläläisten mukaan talojen tuhoamista turvaamassa oli ollut jopa sata Israelin sotilasta.

Kuva: Puskutraktorit lähdössä Dkaikan kylästä

Dkaikan kylässä tuhottiin sinä aamuna kaiken kaikkiaan 7 rakennelmaa: yksi kyläkoulun luokkarakennuksista, perheiden asumuksia, vajoja ja eläinten talleja. Tuhoamismääräys oli toimitettu kyläläisten tietoon kuukausi sitten, mutta tarkkaa ajankohtaa ei ollut kerrottu. Puskutraktoreiden saapuessa lapset olivat koulussa ja kylän muut asukkaat olivat suorittamassa aamuaskareitaan.  Osa kyläläisistä nukkui. Aikaa kalusteiden ja muiden tavaroiden ulos kantamiseen ei juuri ollut. Kolme kyläläistä, muun muassa kaksi kyläkoulun opettajaa, pidätettiin.

Kuva: Oppilaat entisen luokkahuoneensa raunioilla

Kuva: Luokkahuoneesta jäljelle jääneitä kalusteita ja tavaroita 

Kylässä asuva Hamdah Najadah kysyy: "Missä me nyt nukumme? On talvi, ja huonot säät ovat tulossa. Jumala olkoon kanssamme!" Hän kertoo tapahtuneesta: "Kaksi naispoliisia pysäytti minut, kun halusin mennä taloon ja noutaa sieltä huonekaluja ja tavaroita ennen kuin se tuhottaisiin. En saanut mennä sisään. He tuhosivat kaiken - myös kahvin, sokerin ja jauhot." Nainen on tapahtumasta edelleen niin järkyttynyt, ettei halua itseään kuvattavan. Punainen Risti tuo kotinsa menettäneille perheille hätämajoitukseksi telttoja.

Viime vuosikymmeninä Israel on rajoittanut merkittävästi maankäyttöä ja rakentamista miehittämillään palestiinalaisalueilla.  Erityisesti niin sanotulla C-alueella, joka on täysin Israelin hallinnassa, täytyy rakennuslupia hakevien käydä läpi monimutkainen ja hidas prosessi. Israelilaisen Gush Shalom -järjestön mukaan jopa 94 % palestiinalaisten rakennuslupahakemuksista hylätään C-alueella.  Tilanne on johtanut siihen, että tuhannet palestiinalaiset joutuvat rakentamaan tonteilleen ilman rakennuslupaa. 60 % Länsirannasta on C-aluetta, niin myös Dkaikan kylä.

Israel ei ole pyrkinyt helpottamaan maankäyttöä palestiinalaisalueilla, vaan päinvastoin ottanut käyttöön laajamittaisen talojen tuhoamisen politiikan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Israelin viranomaiset ovat tuhonneet yli 2200 palestiinalaisasumusta, mikä on tehnyt yli 13 000 henkeä asunnottomiksi. Talojen tuhoaminen on arkipäivää erityisesti Länsirannan C-alueella ja Itä-Jerusalemissa.

Laura Tuominen,

Hebron

EAPPI-tarkkailijoiden esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta lähettävän tahon (Kirkon Ulkomaanapu) mielipidettä.

 

Hebronissa tapahtuu usein väkivaltaisia kahakoita ja yhteenottoja, ja kaikki myönteiset asiat tahtovat jäädä niiden varjoon.

Mutta Länsirannan toiseksi suurimmasta kaupungista löytyy myös todellisia menestystarinoita. Vailla vertaa on historiallisen vanhan kaupungin restaurointi ja jälleenrakennustyö, joka sai alkunsa 90-luvulla Palestiinan presidentti Jasser Arafatin aloitteesta.

Arafat halusi elvyttää pahoin raunioituneen ja osin tuhoutuneenkin vanhan kaupungin uuteen kukoistukseen ja antoi elokuun 12. päivänä 1996 presidentillisen määräyksen Hebron Rehabilitation Committee`n (HRC) perustamiseksi.

Yli 4000 vuotta vanhan Hebronin vanhan kaupungin rakennukset, kivimuurit, sisäpihat ja kujat olivat rakennustöiden käynnistyessä kurjassa kunnossa. Urakka oli valtava ja myös taloudellisesti erittäin haasteellinen.

 Kuva 1: Talojen väliin jää suojaisia pihapiirejä.

Restauroinnin ja jälleenrakennuksen alkaessa vanhan kaupungin muurien suojissa asui vain noin 400 asukasta. Tavoitteena oli elvyttää vanha kaupunki uuteen eloon suojelemalla harvinaislaatuista islamilaista arkkitehtuuria ja rakentamalla terveellinen ja turvallinen, modernin kaupunkiasumisen vaatimukset täyttävä elävä asuinyhteisö.

Urakan alkamisesta on nyt 15 vuotta. Tärkeimmät tavoitteet on saavutettu, mutta takaiskujakin on tullut. Tärkein saavutus on asukasmäärän kymmenkertaistuminen, koska se osoittaa, että myös muissa tavoitteissa on menestytty. Ihmiset eivät asuisi vanhassa kaupungissa, elleivät he viihtyisi siellä.

Kuva 2: Hebronin vanha markkinatori on vilkas ostospaikka.

Yli 800 täydellisesti remontoitua huoneistoa on asumiskäytössä. Vanhaan kaupunkiin on luotu ajanmukainen infrastruktuuri, sisäpihoja on kunnostettu ja vanhoja kapeita kujia on korjattu ja kivetty yli viiden kilometrin verran.

Hebronin vanha kaupunki ja sen sydämessä oleva kauppakeskus, vanha markkinapaikka, olivat ennen vuoden 1987 kansannousua (intifada) suosittu matkailukohde ja nähtävyys. Kapeiden kujien varrella oli vieri vieressä pieniä kauppoja ja muurien suojissa elettiin vilkasta elämää. Intifadan jälkeen elämä muuttui monessa suhteessa.

Hebron tunnetaan ennen kaikkea Ibrahimin moskeijasta, jonka suojissa perimätiedon mukaan ovat patriarkka Abrahamin ja hänen vaimonsa Saaran sekä heidän poikiensa Iisakin ja Jaakobin ja heidän vaimojensa haudat.

Helmikuun 25. päivänä 1994 juutalainen lääkäri Baruch Goldstein asteli aamurukouksen aikana moskeijaan, avasi tulen ja ampui hengiltä 29 palestiinalaista ja haavoitti 125:ttä.

Massamurhaa seuranneen sekasorron aikana Israelin sotilaat ampuivat lisää palestiinalaisia, Hebroniin julistettiin ulkonaliikkumiskielto ja Ibrahimin moskeija suljettiin kymmeneksi kuukaudeksi.

Kun moskeija jälleen avattiin, se oli jaettu kahtia. Muslimit saivat 40 prosenttia tiloista ja juutalaisten synagoga 60 prosenttia. Juutalaisten juhlapäivinä moskeija on suljettu. Muslimit eivät pääse rukoilemaan omaan moskeijaansa.

Hebron on Länsirannan ainoa kaupunki, jossa juutalaisten siirtokunta sijaitsee kaupungin sisällä. Joskus väkivaltainen siirtokunta aiheuttaa vanhan kaupungin asukkaille jatkuvia arkielämän vaikeuksia. Katuja ja kujia on suljettu ja kouluja ja asuinrakennuksia on otettu miehittäjän ja siirtokunnan asukkaiden käyttöön. Vanhan kaupungin kaupoista peräti yli 75 prosenttia on suljettu miehittäjän käskystä ja juutalaissiirtokunnan perustamisesta johtuneesta  hebronilaisten asiakaskadosta.

 

  Kuva 3: Lapset kohtaavat vanhassa kaupungissa aseistettuja sotilaita joka päivä.

Vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta vanha kaupunki on kiistaton menestystarina. Se on myös osoitus kansainvälisen ystävyyden ja yhteistyön merkityksestä. Restaurointi ja jälleenrakennus toteutuivat suurelta osin lahjoitusvaroilla, joita Arafatin asettama Hebron Rehabilitation Committee keräsi noin 17 miljoonaa Yhdysvaltojen dollarin verran. Lahjoittajien joukossa oli useita Euroopan maita, muun muassa Ruotsi, Norja, Hollanti ja Saksa.

Viking Pentzin,

Hebron 

EAPPI-tarkkailijoiden esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta lähettävän tahon (Kirkon Ulkomaanapu) mielipidettä.

Kello on vasta seitsemän aamulla, mutta Hebronin Shuhada-katu täyttyy jo pienistä koululaisista, jotka kiirehtivät kadun alkupäässä sijaitsevaan Cordoban kouluun. Palestiinalaislasten koulu alkaa aamuvarhain, jotta kadut olisivat tyhjät, kun koulua vastapäätä sijaitsevien siirtokuntien lapset aloittavat matkan omaan kouluunsa. Vastaavat järjestelyt toistuvat iltapäivällä. Palestiinalaislasten koulupäivä päättyy kahdeltatoista, jotta he ehtisivät koteihinsa ennen kuin siirtokuntien lapset lähtevät kotimatkalleen. Välikohtausten pelko on johtanut tiukkaan aikatauluun eikä Cordoban koulussa pidetä välitunteja. Oppitunnit seuraavat toisiaan, vailla taukoja.

  Kuva 1 Cordoban koulua käyviä palestiinalaislapsia.

Kolmekymmentä vuotta vanha Cordoban koulu oli alun perin 300 oppilaan, ainoastaan tytöille tarkoitettu koulu. Vuonna 2000 alkaneen toisen intifadan seurauksena oppilasmäärä putosi dramaattisesti ja sittemmin koulu avattiin myös pojille. Tällä hetkellä koulun 139 oppilaasta poikia on 59 ja tyttöjä 80. Suurin osa oppilaista asuu lähellä olevan Shuhada-kadun varrella tai koulun takana sijaitsevassa Tel Rumeidan naapurustossa. Noin 30 oppilasta asuu puolestaan joko Hebronin vanhassakaupungissa tai Israelin hallinnoiman H2-alueen ulkopuolella. Kouluun päästäkseen on heidän kuljettava tarkastuspisteen kautta, jossa heidän koululaukkunsa usein säännöstenvastaisesti tutkitaan. Opettajat ovat terveyssyihin vedoten saaneet poikkeusluvan olla kulkematta päivittäin tarkastuspisteellä olevan metallinpaljastimen läpi ja käyttää erillistä porttia. Liikkumiseen saattaa tulla yllättäviä lisähankaluuksia, kun sotilaiden hallussa oleva lista opettajista katoaa tai portin avainta ei yhtäkkiä löydykään. Hebronissa EAPPI-ohjelman yksi tärkeimmistä tehtävistä on valvoa, että lapset ja opettajat saavat kulkea koulumatkan rauhassa ilman uhkailuja tai häirintää.

Koulua on vandalisoitu useaan otteeseen. Ikkunoita on rikottu ja sen seinille on maalattu arabien kuolemaa toivovia graffiteja, Daavidin tähti ja hepreankielinen sana "kosto". Koulu on yritetty polttaa, vuosina 2007-2008  jopa kolmesti. Viime lukuvuoden lopussa koululaiset istuttivat rehtorinsa johdolla kouluun johtavan käytävän varrelle puita. Lapset ottivat innolla osaa projektiin ja maalasivat värikkäitä kiviä ympäröimään puita. Elokuun alussa siirtokuntien asukkaat repivät jokaisen puun maasta juurineen.

Kuva 2 Siirtokuntien asukkaat repivät puut koulun edestä juurineen, jäljelle jäivät lasten maalaamat värikkäät kivet.

Ikävät kokemukset ovat jättäneet jälkensä. Täällä lapset pelkäävät toisiaan. Nähdessään siirtokuntalaisia, palestiinalaislapset eivät tahdo mennä kadulle. He pysähtyvät katselemaan epäluuloisesti leikkiviä siirtokuntalaislapsia. Epäluottamuksen värittämä suhtautuminen palestiinalaisiin tulee puolestaan ilmi Hebronin juutalaisväestöä edustavalla nettisivustolla[1], missä Cordoban koulua luonnehditaan paikaksi, jossa "suloisia, viattomia lapsia opetetaan lunastamaan paikkansa seuraavassa maailmassa tappamalla juutalaisia".

Kuvat 3 ja 4 Samalla alueella asuvat siirtokuntien lapset ja palestiinalaislapset eivät leiki yhdessä, vaan suhtautuvat toisiinsa kuten aikuisetkin, pelolla ja epäluulolla.

Koulua neljä vuotta johtanut rehtori Reem Alshareef puolusti koululaisia naarasleijonan lailla. "Minun tehtäväni on pitää nämä lapset turvassa", hän kertoi. "Näiden lasten vanhemmat uskovat lapset minun valvontaani, joten minun velvollisuuteni on näyttää heille, että lapset myös ovat täällä turvassa." Alshareef myöntää tilanteen vaikuttaneen lapsiin. Hän kertoi lasten kärsivän muun muassa uni- ja keskittymisvaikeuksista. Poikien hän kertoi reagoivan tilanteeseen aggressiivisella käytöksellä. EAPPI-ohjelmaa hän kiitti siitä, että levottominakin aikoina tarkkailijat ovat pysyneet paikallaan, muiden kansainvälisten järjestöjen poistuttua. Alshareefin voima tarttuu. Kuin huomaamatta sitä ryhdistää asentoaan, suoristaa liivinsä ja ylpeästi huomaa ajattelevansa: "Tänään täällä vartioin minä. Ja minä en anna näille lapsille tapahtua mitään pahaa. "

 

Erja Säkkinen, Hebron

Katso video palestiinalaislasten koulumatkasta Hebronissa:

http://www.youtube.com/watch?v=T6zjnsaKXHg

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta lähettävän tahon (Kirkon Ulkomaanapu) mielipidettä.

 

[1] www.hebron.com

Ruben Moskowitz, 82, tuijottaa oveen spraymaalattua daavidintähteä

Hebronin Shuhada-kadulla. Natsiajan vainot kokenut Moskowitz näkee pakkosuljettujen liikkeiden oviin maalatuissa tähdissä yhtymäkohtia menneisyyteensä. "Tämä ei ole minun uskontoni symboli", hän sanoo. "Tämä on miehityksen symboli. Tätä minä häpeän." Moskowitz pakeni synnyinmaastaan Romaniasta Israeliin vuonna 1947. Natsien valvomassa getossa 17-vuotiaaksi saakka asuneelle Moskowitzille se edusti uuden elämän alkua. Uusi elämä tavoitteli sionistis-sosialistista ihannetta Israelin valtion syntymisen rinnalla. Moskowitz oli mukana perustamassa kibbutsia. Maa-alueiden vieminen palestiinalaisilta kibbutsien käyttöön sai hänet kuitenkin protestoimaan. Lopulta Moskowitz muutti pois kibbutsilta, ja siirtyi yliopistomaailmaan ja rauhanliikkeeseen.

Moskowitz ei kuitenkaan menettänyt uskoa maahansa, vaan näki vuoden 1967 kuuden päivän sodassa mahdollisuuden levittää juutalaista humanismia. Rauhanliikkeessä sodan aikana toiminut Moskowitz suhtautui miehitykseen kriittisesti. Tapa, jolla Israel kohteli palestiinalaisia, muistutti häntä liikaa toisen maailmansodan tapahtumista. Hän muutti Saksaan, jossa yritti vedota poliitikoihin: "Mitä te teitte meille, oli kauheaa, mutta nyt palestiinalaiset maksavat siitä". Moskowitzin mukaan saksalaisten suorittama juutalaisten joukkotuho johti Israelin perustamiseen ja sitä kautta palestiinalaisten alistamiseen. Hänen silmissään Saksa, Israel ja Palestiina olivat historian erottamattomasti yhdistämät. Hän koki myös saksalaisten olevan vastuussa palestiinalaisten kohtalosta ja yritti vedota myös Saksan kristillisiin liikkeisiin: "Mikäli te olette nyt asiasta hiljaa, tulee se, mitä kerran tapahtui täällä, tapahtumaan myös Israelissa". Historiaa opiskellut Moskowitz kirjoitti aiheesta kirjan.

Moskowitz on tehnyt elämäntyönsä opettajana, mutta hänen suuri unelmansa on Neve Shalom, jonka perustajajäseniä hän on. Neve Shalom (arabiaksi Wahat Al-Salaam) eli Rauhan Keidas on 1970-luvun alkupuolella perustettu kylä Jerusalemin ja Tel Avivin puolivälissä. Sen tavoitteena on alusta saakka ollut kahden kansan, kielen ja uskonnon rauhallinen rinnakkaiselo. Kylän asukkaista puolet on Israelin palestiinalaisia ja puolet Israelin juutalaisia. Neve Shalomin/ Wahat Al-Salaamin toiminta koostuu konfliktista kärsiviin palestiinalaiskyliin suunnatusta humanitaarisesta avusta, rauhankoulutuksesta sekä vapaaehtoistyöohjelmista. Yhteisön molempia kieliä ja kulttuureita yhtälailla arvostava koulujärjestelmä ulottuu lastentarhasta lukioon saakka ja on kerännyt mainetta muuallakin: nykyään 90% oppilaista tulee kylän ulkopuolelta, sekä juutalais- että palestiinalaisperheistä.

Rinnakkaiselo ja luontainen kanssakäyminen ovat Moskowitzin rauhantyön kantava voima. Jiddishin ja englannin kielestä muodostuvaa, yleensä aseistakieltäytyjiin viittaavaa sanaa käyttäen hän summaa: "Minä olen refusenik. Kieltäydyn ajattelemasta palestiinalaisia vihollisina. Talmudinkin (Juutalaisen raamatun, Tooran, selitysteos) mukaan sankari ei ole se, joka tappaa vihollisensa, vaan se, joka yrittää tehdä vihollisesta ystävän". Juutalaisuuden ja miehityksen takana olevan Israelin valtion suhteesta puhuttaessa Moskowitz pudistaa päätään: "Minä olen jo kokenut yhden joukkotuhon. Tämä on toinen, minun uskoni joukkotuho."

Moskowitz ei näe vuonna 1967 miehitetyltä alueilta vetäytymistä ongelmana. "Miksi me emme luopuisi esimerkiksi Hebronista? Hebron on arabikaupunki." Hän näkee vuoden 1967 rajoille vetäytymisen kuitenkin vain välivaiheena ja todellisen haasteen juutalaisten ja arabien rinnakkaiselossa. "Meidän on opittava jakamaan.", hän sanoo. "Vasta silloin voimme oppia elämään rauhassa myös Libanonin, Syyrian ja myös Iranin kanssa. Hänen ehdotuksensa on liittovaltio, jota hän huomauttaa myös Libyan johtajan Muammar Gaddafin ehdottaneen. "Täällä on kyllä tilaa kaikille."

Moskowitzin näkemykset ovat kohdanneet vastustusta ja hänet on leimattu Israel-vihaajaksi. Itse hän sanoo tekevänsä työtään nimenomaan rakkaudesta maahansa. "Minä haluan nähdä tämän maan elävän rauhassa". Mukaillen Marxin lausahdusta siitä, miten miehittäjä ei koskaan voi olla vapaa, hän sanoo odottavansa päivää, jolloin palestiinalaiset ovat vapaita. "Vasta silloin myös minun kansani on vapaa", hän painottaa. Miten hän sitten näkee maansa tulevaisuuden? Moskowitz sanoo aikoinaan luokitelleensa itsensä optimistiksi. Nyt hän alkaa kallistua pessimismiin. "Tämä maa menee ihan väärää tietä". Muutosta hän ei näe tapahtuvan ennen kuin ulkopuolinen taho puuttuu asiaan. "Euroopan on herättävä ja tehtävä jotain."

Moskowitz sanoo aina yrittäneensä uskoa ihmisyyteen. "Olen kokenut paljon asioita, jotka ovat tehneet sen vaikeaksi. Olen kärsinyt natsien käsissä". EAPPI-ohjelmaa hän kuitenkin kiittää. "Kun tapaan teidän kaltaisianne ihmisiä", hän viittaa EAPPI-tarkkailijoihin, "minä jaksan taas uskoa hyvään ihmisissä. Teidän kaltaisenne ihmiset ovat nykypäivän sankareita".

 

Lisätietoja:

www.nswas.org                                                                          

--------------------------------------------------

Erja Säkkinen, Hebron

Israelin valtio perustettiin vuonna 1948 Palestiinaan. Itsenäisyysjulistusta seuranneessa Arabi-Israel sodassa Israel laajeni, ja yli 700 000 (1) Palestiinan arabia pakeni tai häädettiin uuden juutalaisvaltion alueelta. Länsirannalla on lähes miljoona rekisteröitynyttä pakolaista, joista noin neljännes asuu pakolaisleireillä (2).

YK:n perustama Al Arroubin leiri on yksi Länsirannan yhdeksästätoista pakolaisleiristä. Hebronin ja Betlehemin välissä sijaitsevaan leiriin majoittui satoja palestiinalaispakolaisia 37 eri kylästä nykyisen Keski- ja Etelä-Israelin alueelta. Useimmat heistä uskoivat leirielämän olevan tilapäistä ja kotiinpaluun koittavan vuoden sisällä. Israel ei edelleenkään salli palestiinalaispakolaisten paluuta kotiseuduilleen. Väliaikaisen telttakylän tilalla on nyt taloja ja leirin väkiluku on kasvanut 8300 ihmiseen.

Pakolaisleirin asukkaat ovat joutuneet aloittamaan elämänsä alusta. Seuraaville sukupolville on kuitenkin haluttu jättää jotain perinnöksi, ja koulutuksen arvostus on Al Arroubissa korkealla. Alueella toimii neljä koulua: kahta ylläpitää UNRWA ja kahta Palestiinan hallitus. Punaisen Ristin kansainvälisen komitean palveluksessa työskentelevän Nidal Alafarajin mukaan 70 prosentilla leirin asukkaista on vähintään ylioppilastutkintoa vastaava koulutus.

Pitkittynyt konfliktinratkaisu yhdistettynä sosiaaliturvasysteemin puuttumiseen on vahvistanut pakolaisten riippuvuutta ulkomaisesta avusta. Koulutuksen lisäksi

 

Kuva 1. Pakolaisleirillä asuva Nidal Alafarajin uskoo muutokseen: "Meillä on vahva sukupolvi tulevaisuutta varten".

UNRWA on pyrkinyt takaamaan leirillä asuvien ruokaturvan. Ruoka-avun määrä on kuitenkin vähentynyt, vaikka väkiluku on kasvanut. Alafarajin mukaan UNRWA:n ruoka-apu oli vielä kymmenen vuotta sitten 1500 pakkausta kuussa. Vuoteen 2007 mennessä se oli vähentynyt noin 400:än. Tammikuussa 2010 UNRWA otti käyttöönsä uuden järjestelmän, jonka mukaan avunsaajat arvotaan. Sen vuoksi 1500 perheestä, jotka on luokiteltu sosiaalisista vaikeuksista kärsiviksi, ruoka-avun saa kuukausittain vain neljästä viiteen perhettä. Myös terveyspalvelut ovat leirin kokoon nähden riittämättömät. Al Arroubissa on ainoastaan yksi klinikka, jossa toimii lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa. Asukkaiden on haettava apua Hebronin ja Betlehemin sairaaloista mikäli klinikka ei ole auki. Israelin armeija kontrolloi leiriin johtavia portteja ja sulkee ne päivittäin. Sairaalaan päästäkseen asukkaat joutuvat käyttämään kiertotietä, joka lisää matkan kestoa ja siten viivästyttää hoidon saamista.

Alafarajin kanssa keskustellessani alkaa pakolaisleirin viereisiltä kukkuloilta kuulua laukauksia. Sotilaat ovat lähestymässä. "Heillä ei ole mitään kunnioitusta meitä kohtaan", kertoo Alafarajin. Ž"He eivät edes koputa, vaan rikkovat ikkunat välittämättä siitä, kuinka se esimerkiksi lapsia pelottaa". Nuoria miehiä ja jopa lapsia pidätetään lähes jokaöisissä ratsioissa rutiininomaisesti. Suurin osa viedään Israelin armeijan operoimaan vankilaan läheisen siirtokunnan alueelle. Se on yksi niistä kolmesta israelilaisesta vankilasta, jossa pidetään vangittuna myös lapsia.

 

 

 

Kuva 2.  Lapsia vangitsemalla Israel toimii YK:n lapsen oikeuksien sopimusta vastaan. Pidätykset ja vangitsemiset aiheuttavat lapsille sekä fyysisiä että psykososiaalisia ongelmia, joilla on kauaskantoisia vaikutuksia palestiinalaisyhteisöjen henkiseen hyvinvointiin

 

 

 

 

 

Erja Säkkinen, Hebron.

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta lähettävän tahon (Kirkon Ulkomaanapu) mielipidettä.

 

Zaynab ja Safiye ovat Arroubin pakolaisleirin alkuperäisiä asukkaita. Lue heidän viestinsä maailmalle.

(1) 711,000 on YK:n virallinen arvio. United Nations Conciliation Commission, 1950. General Progress Report and Supplementary Report of the United Nations Conciliation Commission for Palestine, Covering the Period from 11 December 1949 to 23 October 1950, (U.N. General Assembly Official Records, 5th Session, Supplement No. 18, Document A/1367/Rev. 1)
(2) UNRWA: West Bank camp profiles: http://www.unrwa.org/etemplate.php?id=103

Sleiman, yksi kylän vanhimmista pyörittelee päätään epäuskoisena katsoessaan ympärillään levittäytyvää tuhoa. Hän asuu Hebronin eteläpuolella sijaitsevassa beduiinileiri Um El-Kherissä, joka on taas joutunut viereisen Karmelin siirtokunnan asukkaiden ilkivallan kohteeksi. Siirtokuntalaiset tuhosivat leirin vihannessadon, joka on YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestö UNRWA:n ruoka-apua saavan leirin 85 asukkaan pääasiallinen ravinnonlähde. Iltahämärän aikaan kasvimaalle murtautuneet siirtokuntalaiset repivät vihanneksia maasta juurineen sekä avasivat kastelujärjestelmän hanat päästäen veden valumaan hukkaan.  Kastelujärjestelmän vesi oli johdettu beduiinileirin omasta kaivosta, ja vesi on kaiken elinehto  tällä kuivuudesta kärsivällä alueella.

Valitettavasti tapaus ei ollut laatuaan ensimmäinen. Vuosi sitten Um El-Kherin       asukkaat pystyttivät kasvimaansa ympärille aidan, joka ei ole kuitenkaan onnistunut estämään siirtokuntalaisten ilkivaltaa. Sleiman tuijottaa surullisena verkkoaitaa, josta liki puolet on leikattu auki. "Me olemme köyhiä, yksinkertaisia ihmisiä. Miksi heidän täytyy hyökätä meidän kimppuumme?" hän kysyy. Sleiman laskee tämän olleen ainakin viides kerta kun siirtokuntalaiset ovat murtautuneet leiriin.

Um El-Kherin leiri on sijannut nykyisellä paikallaan vuodesta 1960 lähtien. Beduiinit ostivat maa-alueensa sen entisiltä omistajilta, ja omistusasiakirjat ovat kunnossa. Silti Karmel, joka on muiden Länsirannan siirtokuntien tavoin kansainvälisen lain mukaan laiton, on jatkanut kasvuaan minkään tahon sitä pysäyttämättä. Tällä hetkellä beduiinileirin erottaa siirtokuntalaisista ainoastaan piikkilanka-aita. "Mikä 'settlement freeze'? (suom. siirtokuntarakentamisen väliaikainen pysäyttäminen)", kysyy Sleiman ja osoittaa muutaman metrin päässä sijaitsevia nykyaikaisin mukavuuksin varustettuja omakotitaloja, joista kahdessa rakennusmiehet työskentelevä parhaillaan. Kontrasti Um El-Kherin pressuista ja aaltopellistä kyhättyihin rakennelmiin on melkoinen.

Koko ajan leiriä lähemmäksi levittäytyvän siirtokunnan läheisyys on johtanut siihen, että viereiseltä -vain siirtokuntalaisten käytössä olevalta tieltä- siirtokuntalaisten heittämistä kivenmurikoista on tullut leirin asukkaille arkipäivää. Yksi kasvavan väkivallan ja ilkivallan keskellä elävän leirin harvoista ilonaiheista on kaivo, josta heidän vetensä tulee. Siirtokuntalaiset eivät ole vielä myrkyttäneet tai saastuttaneet sitä muun muassa ulostein, kuten on tapahtunut muualla Länsirannalla. Pelko vastaavanlaisesta ilkivallasta on kuitenkin on vahvasti läsnä.

1. Aita erottaa siirtokuntalaisten talojen rivistön beduiinileiristä

Israelin armeija on nyt ilmoittanut koko ajan ahtaammalle ajetun beduiinileirin asukkaille alueen olevan sotilasaluetta, jossa heillä ei ole oikeutta olla. Omistuspapereilla ei näytä olevan painoarvoa armeijan silmissä, mikä käy ilmi Sleimanin esitellessä häätömääräyksiä ja sakkoilmoituksia. Kaikilla rakennelmilla on purkumääräys: ellei leiri itse tuhoa kotejaan ja hävitä jätteitä, tulevat Israelin armeijan purkujoukot kaivinkoneineen hoitamaan homman. Purkukustannukset tullaan tässä tapauksessa perimään leiriltä nyt jo tuhansiin Israelin sekeleihin ( n.5,5 NIS) kohonneiden sakkojen lisäksi. Koska leirillä ei ole moisia rahoja, on edessä vankilatuomio.

"En ymmärrä, miksi he tekevät tämän", Sleiman vaikeroi. "He ovat vieneet meiltä jo niin paljon, eikä meillä ole enää paikkaa minne mennä." Kodeistaan Um el-Kherin beduiinit eivät haluaisi luopua. "Emme kuitenkaan voi heitä vastustaakaan, koska heillä on aseita", sanoo Sleiman. "Etelä-Libanonissa toisiaan vastaan taistelevat sentään kaksi armeijaa", hän huokaa. "Täällä meillä on armeijaa vastassa pelkästään ihminen".

 

Virallisesti siirtokuntien käytössä on noin yksi prosentti Länsirannan maa-alueesta Käytännössä Israel hallitsee tällä hetkellä siirtokuntiensa ja siirtokuntajärjestöjen kautta jo 42 prosenttia Länsirannasta Siirtokuntia on Länsirannalla nyt 121 ja etuvartioita nin 100. Yhteensä vuonna 1967 miehitetyllä Länsirannalla sekä Itä-Jerusalemissa asuu yli puoli miljoonaa siirtokuntalaista. Lähde: www.btselem.org

2. Beduiinileiri Umm el-Kherin eläinsuojia 

 

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta lähettävän tahon (Kirkon Ulkomaanapu) mielipidettä.

Kello on 4:30 aamulla ja hyytävä tuuli tuntuu takin läpi. Aurinko ei vielä ole noussut, mutta kirkkaat valot kahdeksanmetrisen betonimuurin päällä valaisevat aluetta. Työläisten massa on asettunut hiljaisesti jonottamaan, vaikka portit eivät vielä ole aunneet. Marja on taas laskenut heidät: 600 ihmistä on jonossa. Ensimmäiset saapuvat kahdelta aamulla ja nukkuvat jonossa. Joka aamu, checkpointin läpi menee noin 2000 ihmistä neljässä tunnissa. Kyseessä on GILO-checkpoint, Länsirannan sisäinen muurinylityspaikka Betlehemin ja Jerusalemin välillä.

Häkitetty käytävä seuraa muuria 400 metrin matkalta ennen varsinaista sisäänkäyntiä muurissa. Käytävään mahtuu rinnakkain kaksi ihmistä ja se on jo täpötäynnä. Käytävään pääsyä odottaa 250 ihmistä. Käytävää ei ole katettu, eikä se suojaa auringolta, sateelta tai ihmisiltä.

Yhtäkkiä kaksi ihmistä lähtevät juoksemaan käytävän sivustaa pitkin kiivetäkseen aidan yli ja hypätäkseen jonoon lähempänä sisäänkäyntiä. Satakunta ihmistä seuraa heidän esimerkkiään, ja koko jono hajoaa. Loput pyrkivät käytävän suulle lasken 60 ihmistä pienessä ihmispallossa. Eilen olin itse suljetussa käytävässä, kun ihmiset hyppivät aidan yli päälleni kiilatakseen jonossa.

Tämän jälkeen ihmiset juoksevat massiiviseen terminaaliin metallinpaljastimille. Viimeistä henkilöllisyydentarkastuspistettä edeltävät eristetyt kuulusteluhuoneet, joissa ei ole kameroita. Tarinat sieltä ovat karmivia. Terminaalia turvallisuudesta vastaa yksityinen turvallisuusyritys, mikä edelleen hämärtää vastuuketjua. Samana päivänä yksi EAPPI-vapaaehtoinen näki vartijan lyövän kiväärin perällä palestiinalaista. Emme tietenkään voi tehdä paljoakaan paitsi ajatella, että tilanne olisi vielä pahempi ilman läsnäoloamme. Kaikilla näillä ihmisillä on Israelin valtion myöntämä työlupa ja moni heistä menee rakentamaan siirtokuntia.

Tämä on yksi osa sulkujärjestelmää ('closure system'), jota myös kutsutaan liikkumisen rajoituksiksi ('restrictions on access and movement'). Nämä rajoitukset vaihtelevat teitä tukkivista miehittämättömistä maakasoista suuriin tarkastuspisteisiin sekä muuriin.

Yhdessä ne muodostavat osan Israelin armeijan ylläpitämää järjestelmää, jolla hallitaan palestiinalaisten liikkumista. Liikkumisen rajoitukset yhdessä kasvavan siirtokuntien rakentamisen kanssa ovat suurimpina esteinä tämänhetkisissä rauhanneuvotteluissa, joiden muuttamiseksi Israelin valtio ei ole käytännössä tehnyt mitään.

Kun puhuin palestiinalaisten kanssa Länsirannalla, eniten vihaa ihmisten arjessa herättivät siirtokunnat ja sulkujärjestelmä. Liikkumisen rajoitukset rajoittavat tehokkaasti liikkumisen mahdollisuuksia, ja moni palestiinalainen kertoi minulle olevansa mieluummin liikkumatta paikasta toiseen kuin kokevansa checkpointien nöyryytyksen.

Olen aiemmin kirjoittanut, ettei siirtokuntapolitiikkaa voi puolustaa turvallisuusperustein. Sulkujärjestelmää kuitenkin voidaan perustella turvallisuuden kannalta.

Oma näkemykseni on, että sulkujärjestelmän taustalla on tehokas sotilaallinen strategia, mutta tämä strategia heikentää Israelin turvallisuutta pitkällä tähtäimellä. Sulkujärjestelmällä on myös toinen tarkoitus: vallata maata Israelin valtiolle. Maailmanpankki on todennut seuraavasti:  ''liikkumisen rajoitusten analyysi osoittaa, että ne ensisijaisesti toimivat siirtokuntatoiminnan laajentamisen ja siirtokuntalaisten sekä muiden israelilaisten liikkumisen turvaamiseksi Länsirannalla.''

Etenen kolmessa osassa: ensiksi käyn läpi Israelin turvallisuusuhat, sitten kuvailen sulkujärjestelmää kokonaisuudessaan ja lopuksi teen turvallisuusanalyysin sulkujärjestelmästä yhdistämällä nämä kaksi.

Väkivalta israelilaisia kohtaan

En ole tähän mennessä käsitellyt lainkaan Israelin turvallisuutta uhkaavia tekijöitä palestiinalaisten taholta. Uskon, että ainakin Suomessa media ottaa hyvin esiin israelilaisiin kohdistuvan väkivallan, muttei tilannetta Länsirannalla  Tämä ei tarkoita, etten tunnustaisi Israelin kansalaisiin ja etenkin siviileihin kohdistuvia hyvin todellisia turvallisuusuhkia.

Palestiinalaisten tekemiä hyökkäyksiä Israelilaisia vastaan on kolmenlaisia: itsemurhaiskut, raketti-iskut Gazasta Israeliin, ja muut hyökkäykset etenkin Israelilaisia sotilaita vastaan palestiinalaisalueilla. Kaksi ensimmäistä kuitenkin usein kohdistuvat israelilaisiin siviileihin.

Vuosien 2000-2007 aikana Israelissa on ollut 140 itsemurhaiskua, joissa on kuollut yhteensä 542 ihmistä. Tätä ennen vuosien 1993 ja 2000 välillä 256 israelilaista kuoli erilaisissa hyökkäyksissä. Oslon rauhanprosessin kaatumisen jälkeen toisen intifadan itsemurhaiskujen kannalta pahimpana vuonna 2002  213 israelilaista tapettiin. Yksi asia oli yhteistä kaikille tapaamilleni israelilaisille: he todella pelkäsivät. Tästä syystä he kokevat miehityksen - niin ankara kuin se onkin - välttämättömänä.

Vuoden 2007 alusta itsemurhaiskuja on ollut viisi: Eilatin isku tappoi kolme israelilaista, Dimonan itsemurhapommi-isku tappoi yhden naisen, Jerusalemissa uskonnolliseen kouluun tehty isku, jossa kuoli kahdeksan ja kaksi maansiirtoautohyökkäystä Jerusalemissa, joissa kuoli kolme israelilaista. Viimeisimmässä hyökkäyksessä auto ajoi päin sotilasryhmää Jerusalemissa. Monet palestiinalaiset, joiden kanssa puhuin pitivät iskua kouluun reaktiona Israelin veriseen kevääseen Gazassa. Israelin joukot tappoivat 360 palestiinalaista tammikuun ja toukokuun välillä. Surmansa saaneista 67 oli lapsia. Samalla aikavälillä Gazassa tai Gazan läheisyydessä tapettiin 12 israelilaista, joista kolme oli siviilejä.

 

Lähde: YK

Oma kantani on, että kaikki hyökkäykset siviilejä kohtaan ovat ehdottoman tuomittavia, ovat ne sitten Israelin armeijan 'sivullisia uhreja' tai palestiinalaisten 'marttyyrien' hyökkäyksiä.

Uskon, että monet israelilaiset pitävät 85 prosentin laskua palestiinalaisten tekemissä iskuissa miehityksen ja erityisesti muurin ansiona. Ainakin ajallisesti miehityksen syveneminen ja hyökkäyksien väheneminen täsmäävät. Siitä huolimatta, että iskut ovat vähentyneet muutaman vuoden ajan liikkumisen rajoitukset ovat tasaisesti lisääntyneet. Yritän tässä kirjeessä analysoida toimivatko sulkujärjestelmä ja miehitys sotilaallisena strategiana etenkin viimeisimpien hyökkäyksien valossa. Olen yrittänyt aiemmin perustella, että laillisesti ja moraalisesti miehitys on tuomittavaa.

Mutta mikä on sulkujärjestelmä?

Sulkujärjestelmä

Sulkujärjestelmä on kattava palestiinalaisten liikkumista rajoittava järjestelmä: Länsirannan lukemattomat tarkastuspisteet, muuri, Israelin hallitsema henkilöllisyystodistusjärjestelmä ja ohikulkutiet ainoastaan siirtokuntalaisille (kts. esim. Road 443 [1]), jotka kaikki leikkaavat Länsirannan pieniksi saarekkeiksi.

Muuri

Muuria (israelilaiset kutsuvat sitä turvaesteeksi tai turva-aidaksi) ryhdyttiin rakentamaan vuonna 2002, ja syyksi ilmoitettiin itsemurhapommi-iskujen estäminen. Israelin ulkoministeriö on esittänyt asian seuraavasti: ''Jos [palestiinalaista] terrorismia ei olisi, aitaakaan ei olisi''. Muuri koostuu suurimmaksi osaksi erilaisista rinnakkaisista aidoista, joiden päällä on piikkilankaa ja antureita. Aitojen molemmin puolin kulkevat ojat ja keskellä on tie, jota armeijan jeepit käyttävät partioimiseen. Aidan turva-alue on noin 60 metriä leveä. Muilta osin, erityisesti kaupunkien läheisyydessä, se on kuudesta kahdeksaan metriä korkea betoniseinä. Turva-aita on haitallisempi, sillä se vie leveytensä takia enemmän palestiinalaisten maita.

Viime vuoden loppuun mennessä 60 prosenttia suunnitellusta 725 kilometrin muurista oli rakennettu. Kansainvälisen lain mukaan Israelilla on oikeus rakentaa muuri oman alueensa sisälle. Kuitenkin 90 prosenttia muurista on Länsirannalla liittäen 12 prosenttia Länsirannan maa-alasta 'Israelin puolelle'.

Vuonna 2004 kansainvälinen tuomioistuin antoi neuvoa-antavan lausunnon muurista (käyttäen tätä sanaa). Esimerkiksi tuomari Koroma totesi lausunnossaan: '' Rakentamalla muurin, miehittävä valtio Israel on ensisijaisesti liittänyt miehitettyjä alueita omiinsa. Tämä on vastoin kansainvälisen oikeuden perustavanlaatuista sääntöä, joka kieltää alueiden liittämisen voimalla''.

Mikäli muurin rakentamisen ensisijainen ja ainoa tarkoitus on Israelin valtion turvallisuus, ei muurin epälooginen reitti tue tätä. 725 kilometrin pituisena se on kaksi kertaa pidempi kuin kansainvälisesti tunnustettu 315 kilometrin pituinen raja 'Green Line', jonka tulisi erottaa Länsiranta Israelista. Muuri on näin kalliimpi (yhden arvion mukaan 2,8 miljardia dollaria), sen rakentaminen kestää kauemmin, ja vartioitavaa 'rajaa' on enemmän. Muurin reitti on loogisempi, kun tarkastelee niitä alueita, jotka se ympäröi: Länsirannan suurimmat siirtokunnat, koko Itä-Jerusalemin alue, parhaimmat viljelymaat rajan tuntumassa, ja suuret vesivarannot.

Lisäksi muuri sulkee sisäänsä useita palestiinalaiskyliä, joiden turhautuneilla asukkailla on vapaa pääsy Israeliin. Tämä on turvallisuusperusteiden vastaista. Kaikki alueet vihreän linjan ja muurin välillä on julistettu suljetuksi sotilasalueeksi vuodesta 2003. Minua ei päästetty alueelle huhtikuussa.

Sharonilla oli suunnitelmia muurista jo 1970-luvulla, kaksikymmentä vuotta ennen ensimmäistä itsemurhapommi-iskua. Tämäkin fakta kyseenalaistaa väitteen, jonka mukaan itsemurhapommi-iskut olisivat muurin rakentamisen ensisijainen syy.

Samaa sanoo Israelilainen sanomalehti Haaretz,: '' Nämä kaksi [pääministeri Olmert ja puolustusministeri Barak] yhtyivät esikuntapäällikkö Gabi Ashkenazin näkemykseen siitä että aidan reitti on poliittinen kysymys, eikä välttämättä turvallisuuskysymys''.

Kaiken kaikkiaan, muuri luo uuden ''de facto'' rajan, jolla on paitsi massiiviset taloudelliset seuraamukset kaikille palestiinalaisille myös humanitaarisia seuraamuksia sen lähellä asuville, syrjäyttäen ihmiset ja pakottamalla heidät pois mailtaan. Muuri käytännössä eristää kaksi kansaa toisistaan tehden dialogin mahdottomaksi. Minun näkemykseni on, että muurin tarkoituksena on liittää maa-alueita Israelin valtiolle mahdollisimman turvallisella tavalla.

Muita vartioituja ja vartioimattomia liikkumisen rajoituksia

Muurin lisäksi sulkujärjestelmä koostuu vartioimattomista esteistä (maakasat, ojat, tiesulut, portit) ja osa-aikaisesti tai täysaikaisesti vartioiduista  tarkastuspisteistä sekä sattumanvaraisista eli 'lentävistä' tarkastuspisteistä. Huhtikuussa 2008 YK laskujen mukaan Länsirannalla oli 607 sulkuestettä.

Vartioidut tarkastuspisteet vaihtelevat massiivista terminaaleista miehitettyihin kojuihin, joista tehdään sattumanvaraisia henkilöllisyystodistustarkastuksia. 'Lentävässä' tarkastuspisteessä esimerkiksi jeeppi voi olla poikittain tiellä joko henkilöllisyyksien tarkastamista varten tai vain tukkiakseen tien. YK:n mukaan lentäviä tarkastuspisteitä oli 2008 keskiarvolta 66 viikottain. Vaikka näillä miehitetyillä tarkastuspisteillä voidaan estää ihmisten liikkuminen tai saada kiinni ihmisiä, joita Israel epäilee iskuista sitä vastaan ja Israelin valtion mukaan näin tapahtuu vartioimattomat esteet eivät voi tehdä tätä.

Kuvassa: Maatalousportti muurissa Tulkaremissa. Portti on auki kahdesti päivässä ja erikoisluvalla palestiinalaiset pääsevät viljelemään maitaan, jotka ovat toisella puolella. YK:n tutkimuksien mukaan lupia myönnetään järjestelmällisesti yhä vähemmän.

Miehittämättömien esteiden ensisijaisena tarkoituksena on estää palestiinalaisten liikkuminen, sekä ohjata se tiettyihin pisteisiin. Näkemäni maakasat ja betonikuutiot tukkivat enimmäkseen palestiinalaisten autoteitä niissä kohdin, joissa niitä ristesi israelilaisille autoille rajoitettu tie. Näitä vain israelilaisille tarkoitettuja maanteitä on yhteensä 1661 km Länsirannalla. Suurin osa tie-esteistä suojaa israelilaisia teitä, ja näin käytännössä leikkaavat Länsirannan pieniksi saarekkeiksi. Tammikuussa 2008, YK laskujen mukaan Länsirannalla oli 214 maakasaa ja 68 tie-estettä.

Esimerkiksi Länsirannan toiseksi suurimmasta kaupungista Hebronista oli vain kaksi ulospääsyä, kun niitä aiemmin oli 11. Tämän 'pullonkaula'-strategian turvin Israelin armeija voi sulkea kaupungin hyvin nopeasti. Palestiinalaisille matkustaminen kyliin tai kylistä kaupunkiin on lähes mahdotonta, ja usein matkaltaan moninkertainen. Taloudelliset seuraukset ja negatiiviset vaikutukset pääsyyn terveydenhuoltoon, koulutuslaitoksiin ja rukouspaikoille ovat ilmeiset.

Fyysiset liikkumisen rajoitukset eivät kuitenkaan muodosta koko järjestelmää: ''niitä hallinnoidaan yhdessä moninaisten hallinnollisten toimien ja lakisäädöksien kanssa, joihin kuuluvat mm. maa-alueiden muodollinen lisääminen Israelin valtioon, alueiden julistaminen 'suljetuiksi sotilasalueiksi', pääsyn estäminen teille henkilöllisyystodistuksien ja lupajärjestelmän pohjalta, ihmisten liikkumisen estäminen tarkastuspisteillä käyttäen ikä- ja sukupuolikriteerejä, tarkastuspisteiden sulkeminen tiettyinä kellonaikoina, sekä ulkonaliikkumiskiellon toimeenpaneminen tiettyjen yhteisöjen kohdalla'' (Y.K.).

Olennainen osa sulkujärjestelmää on sen luonne kollektiivisena rangaistuksena koko Länsirannan väestöä kohtaan, mikä on myös laitonta kansainvälisen lain mukaan.

Sen lisäksi, että sulkujärjestelmä estää ihmisten liikkumisen, sen taloudelliset seuraukset ovat myös hyvin tunnetut. Maailmanpankin raportti toteaa seuraavan: ''kasvukierteen edellyttämä yksityisen sektorin elpyminen ei ole toteutunut jatkuneiden liikkumisten rajoitusten vuoksi. Maailmanpankin analyysi on osoittanut, kuinka kutistuva pääsy markkinoille ja liikkumisen vaikeus ovat pääasiallinen palestiinalaisia yritystoimintaa rajoittava tekijä.'' Massiivinen kehitysavun määrä palestiinalaisille ei voi saada aikaan itsenäisiä ja tuottavia tuloksia, ennen poliittisen ratkaisun löytymistä Israelin valtion kanssa.

Kuinka sulkujärjestelmä suojaa israelilaisia?

En ole sotilaallisen strategian asiantuntija, ja vietin vain lyhyen ajan Länsirannalla, joten analyysiani monimutkaisesta sulkujärjestelmästä on hyvä lukea kriittisesti. Aihe on kuitenkin liian tärkeä jättääkseni sen huomioimatta.

Sulkujärjestelmän tarkoituksena on 'hajoittaa ja hallita', sekä tarkkailla ihmisten liikkumista Israelin hallinnoimalla henkilöllisyystodistusjärjestelmällä. Strategisesti perinteisen armeijan on äärimmäisen vaikeaa kukistaa, koska sissitaistelijat eivät käytä univormua ja toimivat siviiliväestön keskuudesta. Sissisodan kukistaminen vaatii suuren määrän sotilaita, jotka kykenevät hallitsemaan koko maata. Länsiranta on kuitenkin pieni ala (130x50km), jossa asuu 2,8 miljoonaa ihmistä.

Kuvassa: graffiti Tulkaremin pakolaisleirissä.

Vaikka sulkujärjestelmä on  ensisijaisesti sijoitettu niin, että se suojelee anastettuja alueita, on sulkujärjestelmän ja miehityksen tarkoituksena estää palestiinalaisen yhteiskunnan kyky järjestäytyä laajamittaiseksi vastarintaliikkeeksi. Se pyrkii tähän päämäärään fyysisesti eristämällä palestiinalaiset toisistaan pieniin saarekkeisiin muurin, tarkastuspisteiden ja ohikulkuteiden avulla. Miehitys tekee Israelin vastaisen sotilaallisen iskun järjestämisen vaikeaksi tuhoamalla palestiinalaisen yhteiskunnan siteet. Israel käyttää palestiinalaisten vakoojien verkostoa, jolla sen massiivinen tiedustelujärjestö kerää tietoa. Miehitys tuhoaa yksilöiden vastarinta-aikeet sattumanvaraisilla ja raskailla vankilatuomioilla kaikesta poliittisesta aktivismista, oli se sitten väkivaltaista tai väkivallatonta. Se tuhoaa taloudelliset resurssit vastarintaan aiheuttamalla laajamittaista köyhyyttä, tuhoamalla palestiinalaisten talouden ja kasvattamalla sen riippuvuutta israelilaisesta taloudesta sulkujärjestelmän avulla, sekä eristämällä palestiinalaiset ulkopuolisesta maailmasta niin taloudellisesti kuin fyysisestikin.

Kuvassa: Länsirannan hajonnaisuus, kun karttaan merkitään Israelin hallitsemat alueet, Israelin kansallispuistot, israelilaisille autoille tarkoitetut tiet, muuri, tarkastuspisteet ja tiesulut. (Y.K.)

Tällä politiikalla voidaan puuttua keinoihin hyökätä israelilaisia vastaan, mutta puuttuuko se niihin syihin, joiden vuoksi palestiinalaiset hyökkäävät Israelia vastaan? Pitkällä tähtäimellä Israelin miehityspolitiikka kasvattaa palestiinalaisten vihaa israelilaisia kohtaan. Näin sulkujärjestelmä puuttuu vihan seurauksiin, muttei sen syihin.

Terrori-isku vaatii vain pienen ryhmän ja vähän resursseja. Vaikka sulkujärjestelmä lyhyellä tähtäimellä voisi vähentää laajamittaisia hyökkäyksiä Israeliin, se ei voi taata absoluuttista turvallisuutta pitkällä tähtäimellä siten kuin rauhanomainen kahden valtion ratkaisu voisi. Kuten Maailmanpankki on todennut: ''Israelin perustellut ja kiistämättömät turvallisuushuolet tunnustetaan. On kuitenkin löydettävä tasapaino välittömien turvallisuusongelmien ja sen mahdollisuuden välillä, että saavutettaisiin pysyvämpi turvallisuus ja hyvinvointi sekä israelilaisille että palestiinalaisille''.

Havainnollistan Israelin pitkän tähtäimen turvallisuusongelmia pitkähköllä sitaatilla israelilaisesta lehdestä, joka koskee maansiirtoautoilla tehtyjä hyökkäyksiä:

''Armeijan menestys viimeisen viiden vuoden aikana on ollut vaikuttava. Palestiinalaisen terrorismin takia kuolleiden israelilaisten määrä on laskenut vuoden 2002 426:sta vain 13:sta viime vuonna. Sille joka väittää, ettei asymmetristä sotaa terrorismia vastaan voi lopullisesti voittaa, on todettava, että Länsirannalla Israel on tehnyt tämän niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Mutta näiden kahden viimeisimmän yksilön Jerusalemissa toteuttaman julkeuden kaltaisten , iskujen , ehkäiseminen ennalta tiedustelun avulla on miltei mahdotonta. Kun murhaajana on yksilö, terroristi, jolla ei ole minkään järjestön tukea, eikä hän ole puhunut aikeistaan, on häntä vaikea pysäyttää. ---

Vaikka suurin osa tänä vuonna tapetuista on ollut yksilöiden Jerusalemiin tekemien hyökkäyksien uhreja sekä Gazan raketti- ja kranaatinheitiniskujen uhreja (molemmat vaikeasti estettäviä terrorismin muotoja), tilastot ovat huolestuttavia: 26 kuollutta puolessa vuodessa. Uhrien määrä on nelinkertainen verrattuna viime vuoteen.''

Turvallisuusdilemma Länsirannalta vetäytymisessä

Ei pidä myöskään naiivisti olettaa, että Israelin yksipuolinen vetäytyminen Länsirannalta olisi turvatakuu israelilaisten näkökulmasta. Vetäytymisen olisi tapahduttava rakentavalla tavalla, johon sisältyisi turvallisuustakeita Israelille. Käynnissä oleva pyrkimys antaa enemmän turvallisuusvastuuta palestiinalaisissa kaupungeissa palestiinalaiselle poliisille ja armeijalle on askel oikeaan suuntaan. Jotta miehittämätön Palestiina olisi Israelille turvallisempi, palestiinalaisten on koettava rauhanehdot oikeudenmukaisiksi.

Israelin armeijan johtajat eivät ole tietämättömiä sulkujärjestelmän haitallisista vaikutuksista. Entiset israelilaiset kenraalit ovat käynnistäneet kampanjan tiesulkuja vastaan. USA Today kirjoittaa:  ''Kahdentoista entisen korkea-arvoisen komentajan mukaan sadat Länsirannalla sijaitsevat tarkastuspisteet ovat yliilyöntejä ja muita sotilaallisia keinoja voidaan käyttää itsemurhapommi-iskujen estämiseksi Israelissa. 'Tämä luo todellisuuden, joka luo terroria, ja meidän on myös muistettava se' --., sanoo Ilan Paz, kirjeen allekirjoittanut entinen [Israelin] armeijan palestiinalaisten siviiliasioiden komentaja''.

Yhteenveto

Kuten olen yrittänyt osoittaa, suurin osa liikkumisen rajoituksista suojaa siirtokuntia ja niihin johtavia teitä ja muurin tavoin pyrkii liittämään lisää maita Israelin valtioon. On tietenkin mahdollista argumentoida, että myös siirtokuntalaiset ovat Israelin kansalaisia, ja armeija ja tarkastuspisteet suojelevat israelilaisia. Siirtokuntalaiset määritelmällisesti pyrkivät laajentamaan Israelin maa-alaa palestiinalaisten omistamilla mailla. Suojelemalla heitä armeija ja sen sotilaallinen strategia tukee suoraan Israelin alueellista laajentumista. Olen myös aiemmin pyrkinyt näyttämään kuinka armeija itse osallistuu maa-alueiden tyhjentämiseen palestiinalaisista.

Uskon siis, että miehityksen sotilaallinen strategia, ja etenkin sulkujärjestelmän, on ottaa maata Israelin valtiolle mahdollisimman turvallisella tavalla. Tästä näkökulmasta katsottuna, miehitys näyttäytyy kaikkein ymmärrettävimmältä.

Kuvassa: Siirtokunta aitojen takana keskellä palestiinalaiskaupunkia, Hebronia.

Tämän kirjeen kuvat (selaa klikkaamalla oikeanpuolista pikkukuvaa 'browse'-toiminnolla)

Lue lisää:

Y.K:n raportteja: UNOCHA

Israelilainen rauhanjärjestö: Btselem

Tässä kirjeessä käytetyt lähteet ovat israelilaisia, tai tunnettuja kansainvälisiä järjestöjä, kuten YK.

Niklas Saxén, EAPPI-vapaaehtoinen, 2008.

 

Vastuuvapauslauseke:

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta EAPPI-koalition (Kirkon Ulkomaanapu, Ortodoksisen kirkon ulkomaanapu Ortaid ja NNKY-liitto ry. ). Kirjeen tai kuvien julkaisemiseksi, ottakaa yhteyttä EAPPI henkilökuntaan ( ).

 

Palestiinalainen Hashem Azzeh asuu juutalaisten siirtokuntalaisten naapurissa Tel Rumeidan alueella Hebronissa. Elämä on päivittäistä taistelua, mutta Azzeh ei suostu jättämään kotiaan.

Länsirannalla sijaitseva Hebronin kaupunki on surullinen ja lohduton paikka. Kaupungissa asuu noin 200 000 palestiinalaista ja noin 500 uskonnollista siirtokuntalaista, joita turvaa 1500 Israelin armeijan sotilasta. Kaupunki on pyhä sekä juutalaisille, muslimeille ja kristityille, koska sinne on haudattu Aabraham, Iisak ja Jaakob vaimoineen.

Hebron on jaettu vuonna 1997 Oslon sopimuksen mukaisesti H1 ja H2 -alueisiin. H1 on palestiinalaisten hallinnoima alue ja H2 Israelin armeijan valvonnassa. Palestiinalaiset ja juutalaiset siirtokuntalaiset asuvat H2-alueella täysin toistensa vieressä, joka aiheuttaa jatkuvia yhteenottoja. Siirtokuntalaisten tavoitteena on ottaa haltuun koko H2-alue, jonka vuoksi palestiinalaisperheiden kodit ovat joutuneet hyökkäyksien kohteeksi.

Hyökkäyksien loputon kierre

Palestiinalainen fysioterapeutti ja aktivisti Hashem Azzeh asuu Tel Rumeidan alueella, jossa sijaitsee kaksi juutalaista siirtokuntaa. Azzehin koti on aivan toisen siirtokunnan alapuolella, joka on aiheuttanut hänen perheelle paljon ongelmia. Kierros perheen pihalla osoittaa, miten lohduton tilanne on. Azzeh ei ole voinut kasvattaa viiteen vuoteen oliivipuitaan, koska siirtokuntalaiset ovat katkoneet kaikki hänen puunsa. Koko puutarha on täynnä jätettä, wc-pönttöjä ja virtsapulloja, joita juutalaiset ovat heittäneet Azzehin pihalle. Perheen ovea koristaa juutalaisten symboli Daavidin tähti, jonka siirtokuntalaiset ovat piirtäneet hyökätessään taloon.

Rakensin verkon puutarhani yläpuolelle suojatakseni pihaani edes hiukan. Siirtokuntalaiset katkoivat myös vesiputkeni, sähkö- ja puhelinlinjat. Sain ne korjattua vasta muutama viikko sitten. Vuonna 2003 siirtokuntalaiset tulivat kotiini ja tuhosivat koko omaisuuteni. Samalla he työnsivät kiviä kahden lapseni suuhun ja murskasivat heidän hampaat. Tällainen väkivalta on meille arkipäivää, Azzeh huokaa.

Viime vuonna Azzehin isä kuoli ja hän joutui kantamaan isänsä ruumiin Israelin armeijan tarkastuspisteelle päästäkseen H1-alueella sijaitsevaan palestiinalaiseen sairaalaan. Sotilaat eivät halunneet päästää Azzehia tarkastuspisteen läpi ja käskivät häntä pistämään ruumiin maahan.

Kieltäydyin aluksi sotilaan käskystä, mutta hän uhkasi tappaa minut, jos en tottelisi ohjeita. He tarkastivat koko ruumiin ja varmistivat, että lakanan sisällä ei ollut veitsiä tai aseita.

Toivo elää

Erityisen huolissaan Azzeh on lapsistaan, jotka kärsivät tilanteesta henkisesti ja ovat traumatisoituneita. Heille kansainvälisten vapaaehtoisten tuki on tärkeätä, koska he tuntevat olonsa silloin turvatuksi.

Lapset eivät uskalla leikkiä ulkona, jos kansainväliset eivät ole paikalla. He pelkäävät, että siirtokuntalaiset heittävät heitä kivillä tai tulevat pihallemme. Vaimonikin sanoo, että vain ulkomaalaisten tuella jaksamme tätä taistelua. Järjestämme lapsille juhlia ja toivomme, että he unohtaisivat hetkeksi vaikean tilanteen.

Azzeh toivoo rauhaa Israeliin ja Palestiinaan. Hän on perustanut poliittisen puolueen, jonka tarkoituksena on luoda Israeliin ja Palestiinaan yksi valtio, jossa kaikkien uskontokuntien edustajat voisivat elää sovussa.

En halua luovuttaa tai jättää taloani, koska tämä paikka on minun kotini. Haluan näyttää lapsilleni, että uskon rauhaan ja parempaan tulevaisuuteen. Jos näyttäisin heille olevani peloissani tai vihainen, eivät hekään jaksaisi enää taistella.

Anna Palmén
Hebron

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta lähettävän tahon (Kirkon Ulkomaanapu ja Norjan Kirkon Ulkomaanapu) mielipidettä.

Muslimivoittoisessa Hebronissa ei syöty suklaamunia tai kasvatettu rairuohoa pääsiäisenä. Täällä juhlapyhät huomaa siitä, että kaupunkiin saapuu paljon juutalaisturisteja vierailemaan kaupungin muutamissa siirtokunnissa.

Palestiinalaisille tämä tietää tavallista pelottavampaa viikkoa, sillä pääsiäisenä Hebronissa liikkuu entistä enemmän sotilaita ja siirtokuntalaisia. Toistaiseksi on selvitty yhdellä siirtokuntalaisten polttamalla autolla ja kivien heittelyllä.

Näinä päivinä Hebronin Israelin kontrolloimilla alueilla on liikkunut runsaasti sotilaspartioita, jotka ovat eristäneet uusia alueita siirtokuntalaisia varten, jotta nämä voivat liikkua Hebronissa kohtaamatta ainoatakaan palestiinalaista. 

Keskiviikkona 4.4. Israelin armeija sulki yhden kadun myös palestiinalaisten hallinnoimalla puolella, jotta noin 50 siirtokuntalaista pääsi rukoilemaan heille pyhälle hautapaikalle. Monet kauppiaat joutuivat sulkemaan liikkeensä eivätkä kadun varrella asuvat palestiinalaiset päässeet koteihinsa tai kodeistaan pois.

Hebronin H2-alue, joka on Israelin hallinnassa muistuttaa pääsiäisenä enemmän sotilas- kuin asuinaluetta. Sotilas- ja poliisipartioiden keskellä liikkuu lähinnä siirtokuntalaisia ja heidän vieraitaan, jotka kulkevat omasta mielestään Jumalan ainoastaan heille lupaamalla maalla.

H2:lla asuvat palestiinalaiset joutuvat puolestaan kärsimään päivästä toiseen ahdistavasta paineesta. Siirtokuntalaiset ja sotilaat yrittävät väkivallan ja pelottelun keinoin ajaa palestiinalaisia ulos omista kodeistaan, jotta juutalaiset saisivat enemmän pyhää maataan itselleen.

Kivien ja pullojen heittely, lyöminen, potkiminen, uhkailu, autojen polttaminen ja päin sylkeminen ovat valitettavaa arkipäivää monille H2:lla asuville palestiinalaisperheille. Pääsiäinen merkitsee näille perheille pelon aikaa, jolloin kodin ulkopuolelle ei uskalleta juuri mennä. Ulkona liikkuvat siirtokuntalaiset ja heidän vieraansa pitävät aluetta hallinnassaan armeijan suosiollisella avustuksella.

Ulkomaalaista vapaaehtoistyöntekijää siirtokuntalaiset tervehtivät Heil Hitler-huudoilla ja kehottavat meitä palaamaan koteihimme. Aluksi tyhmäksi natsiksi haukkuminen, vihaiset katseet ja päin sylkeminen lähinnä huvittavat, mutta halveksunnan jatkuessa pitkään, olo alkaa tuntua toivottomalta.

Miten tänne on mahdollista saada rauha maahan, jos Israelissa ei suostuta näkemään todellisuutta uskonnollisten tekstien ulkopuolelta? Olen kuullut lauseen "Jumala on luvannut meille tämän maan" lukemattomia kertoja tällä viikolla. Muita uskonopinkappaleita ei ole siteerattu. Ainakin lähimmäisenrakkauden ovat täkäläiset siirtokuntalaiset unohtaneet täysin.

Ossi Rajala
(30.4.2007)

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kirkon Ulkomaanavun kantaa.

Tervetuloa koulumatkalle Tel Rumeidassa! Suojatien ylittämisen, kengännauhojen sitomisen ja perunan kuorimisen sijaan lapsesi tarvitsee seuraavat taidot kouluun tullessaan: aseistettujen sotilaiden tarkastuspisteen läpäiseminen, ilmassa lentävien kivien ja kanamunien väistely, siirtokuntien ohi huomaamatta kotiin livahtaminen. Pelottomuus ja nopeat jalat lasketaan lisäeduksi.

Syyskuun alku oli Palestiinalaisalueilla samalla myös uuden kouluvuoden alku. Tel Rumeidan Cordoban koulussa aloitti silloin koulutiensä neljä ekaluokkalaista, kolme tyttöä ja yksi poika. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna entiseen tyttökouluun otettiin mukaan eri luokka-asteille myös seitsemän poikaa. Tämä oli tärkeä askel, sillä koulun oppilasmäärä on pudonnut toisen intifadan myötä yli kolmesta sadasta alle sataan oppilaaseen.

Cordoban sijainnin vuoksi koulu on ehkä haavoittuvin koko Hebronin alueen kouluista: koulu sijaitsee palestiinalaisilta kielletyn tien varrella, Beit Hadassan siirtokuntaa ja Beit Romanon jeshivaa vastapäätä. Vain siirtokuntalaiset, Israelin armeija ja poliisi sekä huoltoautot saavat ajaa Tel Rumeidan alueella, ja matkalla kouluun lasten on siis varottava siirtokuntalaisautoja, jotka eivät läheskään aina hiljennä vauhtia nähdessään koululaiset.

Koulun lähimaastossa talojen oviin ja seiniin on maalattu rasistisia graffiteja, kuten ”Gas the Arabs” ja ” Watch out Fatima! We will rape all Arab women”.  Koulun seiniin on spreiattu Daavidin tähtiä sekä hepreaksi: ”Meidän Hebronimme!” ja ”Heprealainen Hebron tästä ikuisuuteen”. Lisäksi myös Tel Rumeidan alueen kukkulan laella sijaitsee siirtokunta. Osa koululaisista joutuu kulkemaan aivan tämän tarkasti vartioidun siirtokunnan sisälle päästäkseen kotiovelleen.

Tänä vuonna koulumatkaa on hankaloittanut entisestään ennen kouluvuoden alkua uusittu tarkastuspiste, jonka kautta armeija säätelee kulkua palestiinalaisten kontrolloimalta Hebronin alueelta Tel Rumeidaan. Vanhan avoimen tarkastuspisteen sijalle tuli nyt suljettu talomainen rakennelma, liukuovien, metallinpaljastimien ja megafonien kera.

Tarkastuspisteessä on oma luukkunsa henkilöllisyystodistusta varten, ja päästäkseen läpi on odotettava liukuovien aukeamista, kiivettävä rakennelman sisälle sekä mentävä metallinpaljastimien läpi. Sotilas on tarkastuspisteellä suojassa paksun lasiseinän takana.Uusine teknologioineen tarkastuspiste on hidas käyttää ruuhka-aikoina: jono kasvaa, tilanne kiristyy. Raskaana olevat naiset ovat myös pelänneet metallinpaljastimien vahingoittavan vauvaa, ja kulkevat nykyään tarkastuspisteen ympäri.

Cordoban koulun kolmestatoista opettajasta neljä on raskaana, ja heidän pääsynsä armeijan tarkastuspisteen läpi on ollut taattu. Kuitenkin, jokainen Tel Rumeidan ulkopuolella asuva opettaja ja oppilas joutuisi työnsä ja koulunkäyntinsä vuoksi läpäisemään metallinpaljastimet kahdesti päivässä, kuusi kertaa viikossa. Siksi koulun opettajat ja oppilaat ovat kieltäytyneet kulkemaan tarkastuspisteen läpi: pelättyjen terveysriskien, mutta myös periaatteen vuoksi. 

Käytännössä sotilaat ovat joutuneet taipumaan opettajien vastarinnan edessä, ja useimpina aamuina opettajat ja oppilaat ovat päässeet kiertämään tarkastuspisteen. Kuitenkin joinakin aamuina, esimerkiksi uuden sotilaan ollessa vuorossa, vain raskaina olevien opettajien ja lapsien olisi sallittu kulkevan tarkastuspisteen ympäri. Solidaarisuudesta kukaan koulunkävijöistä ei silloin mene tarkastuspisteen läpi, eikä ympäri. Koulun rehtori Feriel Abu Haikel, joka itse asuu Tel Rumeidan alueella, saapuu myös hankalina aamuina selvittämään tilannetta, ja menee toiselle puolelle tarkastuspistettä tukemaan opettajiaan ja oppilaitaan. Useina aamuina koulun aloitus on siis viivästynyt ja muutamaan otteeseen peruuntunut kokonaan, koska suurin osa opettajista sekä koulun rehtori ovat olleet tarkastuspisteen toisella puolella odottamassa ja protestoimassa.

Yhteensä koulua ehti vapaaehtoisaikanani olla noin kuukauden ajan. Gazasta vetäytymisestä huolimatta tuo kuukausi oli verrattain rauhallinen. Nyt lokakuun aikana, uusien vapaaehtoisten aloittamisen jälkeen, tilanne on ollut paljon vaikeampi. Lokakuu on täynnä juutalaisia juhlapyhiä, kuten uusi vuosi, Jom Kippur ja lehtimajajuhla. Koululaisten kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että siirtokuntalaiset ja siirtokuntalaislapset ovat vapaalla koulusta ja muista arkiaskareistaan – vapaana häiritsemään paikallisten asukkaiden elämää. Vaikka uskonnolliset juutalaiset eivät saa sapattina tehdä työtä, tämä ei näytä estävän siirtokuntalaisia heittämästä kiviä tai kantamista konekivääriä.

Toivottakaamme siis Tel Rumeidan lapsille turvallista koulutietä, ja enkeliä kulkemaan heidän vierellään.

Heidi Kumpulainen
3.11.2005

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta EAPPI-koalition (Kirkon Ulkomaanapu, Ortodoksisen kirkon ulkomaanapu Ortaid ja NNKY-liitto ry. )kantaa.

...saavat kunniakkaan nimen pyhäkössä, muurieni sisäpuolella. Heillekin minä luon muistomerkin,
poikia ja tyttäriä kestävämmän, annan nimen, joka ei koskaan katoa. (Jes 56:5)

Tämän Jesajan kirjan jakeen mukaan on saanut nimensä Jerusalemissa sijaitseva holokaustimuseo Yad Vashem, jonka tarkoituksena on antaa ”muisto ja nimi” holokaustin uhreille. Uusittu museo avattiin yleisölle viime keväänä, ja se koostuu hyvin monipuolisesta aineistosta: eloonjääneiden todistuksista, filmimateriaalista, esineistä, valokuvista. Uusi museorakennus on rakennettu betonista eikä Jerusalemille tyypillisestä kivimateriaalista, koska holokausti tapahtui Euroopassa.

Vierailu holokausti-museossa Jerusalemissa aloitti Ekumeenisen kumppanuusohjelman Israel-viikon, jonka tarkoituksena oli tutustuttaa vapaaehtoiset israelilaisten elämään todellisuuteen. Ohjelmaan kuuluivat muun muassa vierailut Haifassa, Golanin kukkuloilla ja Galileassa sijaitsevalla Mishmar Haemekin ”laakson vartijan” kibbutsilla.

Israelilaista yhteiskuntaa on lähes mahdotonta ymmärtää ilman holokaustin merkityksen ymmärtämistä. Yad Vashemin oppaan sanoin, Israelissa holokausti ei ole vain osa menneisyyttä, se on vahvasti myös osa nykyisyyttä. Painajaiset vaikuttavat nykyisyyteen. Joka vuosi holokaustin muistopäivänä Israelissa soivat surusummerit ja vietetään hiljainen hetki, liikenne pysähtyy, kadut hiljenevät. Kuusi miljoonaa ihmistä murhattiin maailman silmien alla.

Monille israelilaisille on ollut vaikeaa ymmärtää, kuinka holokausti saattoi tapahtua. Miksi ihmiset alistuivat kuolemaansa, miksi he eivät taistelleet henkensä edestä. Siksi esimerkiksi Varsovan gheton kapinalla on ollut Israelissa tärkeä symboliarvo. Jokainen israelilainen vierailee Yad Vashemissa ainakin kahdesti elämässään: koulussa ollessaan, ja seuraavan kerran armeijassa. Holokaustin kautta ymmärrettäväksi tulee juuri Israelin voimakas tarve puolustautua ja olla vahva: ”Kun vielä olimme heikkoja, meitä tapettiin.”

Mishmar Haemekin kibbutsin alueelle on myös rakennettu muistomerkki holokaustille. Muistomerkissä kuvataan pieni lapsi ja hänen äitinsä, jonka käsivarret eivät olleet tarpeeksi vahvat suojelemaan lastaan. Kibbutsia meille esitellyt nainen puhui meille paitsi kibbutsistaan, myös läheltä näkemästään pommi-iskusta, ja siitä tosiasiasta, että hänen neljä poikaansa ovat kaikki armeijan komentajia. Hän tiivisti tunteensa israelilaisena äitinä: ”Välillä minustakin tuntuu, etteivät käsivarteni ole tarpeeksi vahvat suojelemaan.”

Kirjailija Amos Oz on osuvasti kuvannut israelilaista yhteiskuntaa päiväsaikaan aina vahvana ja taisteluun valmiina, valppaana puolustamaan itseään. Samalla hän kuitenkin huomauttaa, että öiseen aikaan Israel on kuin suuri pakolaisleiri, jossa on ”enemmän painajaisia neliökilometrillä” kuin ehkä missään muualla maailmassa. Nämä painajaiset voivat tulla monessa muodossa.

Olen ollut Yad Vashemissa kolme kertaa, ja jokainen käyntini on ollut erilainen. Ensimmäisellä kerralla kävin museossa ollessani vapaaehtoinen moshavilla*, ja museo liikutti minua syvästi, mutta jollain tavoin etäisesti. Toisella kertaa kävin museossa viime keväänä yhdessä heprean ryhmäni kanssa, tutustuttuani jo monin tavoin Länsirantaan ja palestiinalaisalueiden tilanteeseen. Silloin muistan, että uusi museo tuntui minusta liian massiiviselta, ja valtaisat betonirakennelmat muistuttivat minua lähinnä Israelin rakentamasta muurista.

Nyt, kolmannella kerralla kävin museossa muiden ekumeenisen kumppanuusohjelman vapaaehtoisten kanssa, asuttuani jo lähes kaksi kuukautta Hebronissa. Kaikista kerroista, itkin nyt eniten. Museon esineet, niiden kertomat tarinat tuntuivat heräävän eloon silmieni edessä. Yhdenlaisen kärsimyksen näkeminen Länsirannalla oli herkistänyt minut näkemään, ja ymmärtämään syvemmin myös toisenlaista kärsimystä.

* moshav tarkoittaa maatila-asutusta, eräänlaista kylää

 

Heidi Kumpulainen

4.10.2005

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta EAPPI-koalition (Kirkon Ulkomaanapu, Ortodoksisen kirkon ulkomaanapu Ortaid ja NNKY-liitto ry. )kantaa.

Hazar ja Dina Turki, Michel Bahus ja Nader Hayak. Nämä ovat niiden neljän Israelin palestiinalaisen nimet, jotka juutalainen siirtokuntalainen Eden Nathan Zaada surmasi 4. elokuuta bussimatkalla Shfaramin arabikylässä Israelissa.  Hazar ja Dina olivat vain 23- ja 21 –vuotiaat sisarukset matkalla kotiin, iltapäivätauolla ollut Nader Hayak istui ystävänsä  Michel Bahusin, bussin kuskin, lähellä. He olivat kaikki Israelin kansalaisia.

Torstaina 11.8. suuntasin kohti Shfaramin kylää yhdessä israelilaisen naisten rauhanjärjestön Bat Shalomin edustajien kanssa esittääkseni surunvalittelut uhrien omaisille. Bat Shalom -järjestö, "rauhan tytär", syntyi alunperin palestiinalaisen Jerusalem Center for Women –järjestön  sisarjärjestöksi 1990-luvun alussa, ja järjestön jäseninä on sekä juutalaisia että Israelin palestiinalsia naisia.

Pikkubussin matkatessa eteenpäin kohti Pohjois-Israelia, en ollenkaan tiennyt, minkälaista vastaanottoa odottaa perheissä, joita suru oli kohdannut: matkassa mukana oli niin Israelin palestiinalaisia kuin juutalaisia naisia. Kuten eräs israelilainen tuttavani tiivisti tapahtuneen: kaksi muslimia ja kaksi kristittyä, jotka tappoi juutalainen. Jopa Israelin pääministeri Ariel Sharon kuvasi tekoa juutalaiseksi terrorismiksi.

Ensimmäiseen taloon saapuessamme meille sanottiin, että" täällä ovat saman katon alla muslimit, kristityt, druusit ja juutlaiset", ja että "heitä on melkein mahdotonta saada lähtemään". Kaiksissa kodeissa meidät poikkeuksetta otettiin lämpimästi vastaan. Illan mittaan kuulimme yhä uudelleen hepreaksi sanat: "Toda she batem, kiitos, että tulitte. Teidän vierailunne vahvistaa meitä."

Surunvalittelujen esittäminen oli äärimäisen herkkä tilanne. Kaksi tytärtään menettäneen äidin kuvatessa lapsiaan "paljon rakastetuiksi" kitkerän kahvin juonnin ja kuivattujen hedelmien nauttimisen lomassa, kyyneleet eivät olleet harvassa. Illan edetessä sanat tuntuivat loppuvan täysin kesken suunnattoman surun edessä. Eräs nainen tiivistikin asian: meillä ei ole, mitä sanoa. Illan päätteeksi sytytimme kynttilät uhrien muistoksi tapahtumapaikalle, ja olimme vain - hiljaa.

Minulle kerrottiin, että ensimmäisen intifadan aikana israelilaisia vieraili jopa Länsirannan surukodeissa esittämässä osanottonsa. Toisen intifadan myötä isralilaisia on kielletty menemästä palestiinalaisaluelille, ja toisaalta, he ovat myös tunteneet entistä enemmän etteivät he enää ole tervetulleita. Niin tai näin, surunvalittelujen esittämisessä Shframin arabikylässa Israelissa ei sinänsä tuntunut olevan mitään uutta tai ihmeellistä, ehkä muiden kuin minun, ulkopuolisen silmissä.

Eräs palestiinalainen taksikuski kysyi minulta, mitä "juutalaiset" ajattelevat  siitä työstä, mitä Hebronissa teen. Vastasin, että se riippuu, keneltä kysyy. Monet juutalaiset ja Israelin palestiinalaiset tuttavani eivät hyväksy Israelin valtion toimintaa ja toimivat aktiivisesti miehityksen lopettamiseksi. Sen sijaan juutalaiset siirtokuntalaiset Hebronissa toisinaan ahdistelevat ja kivittävät jopa meitä, kansainvälisiä vapaaehtoisia.

Miehityksen todellisuuden kohtaaminen Länsirannalla on ollut minulle koko viimeisen lähes vuoden ajan hyvin järkyttavää. Siksi olen aina ollut hyvin kiitollinen voidessani muistaa ja kertoa, että tiedän, että on olemassa israelilaisia, jotka ovat valinneet määrätietoisesti rauhan tien, ja ajavat asiaansa rohkeasti, toimien  vahvasti sen puolesta, minkä uskovat oikeaksi. Tunnen, että olen saanut olla äärimmäisen etuoikeutettu oppiessani tuntemaan heidät.  Seisoessani Bat Shalomin lähetystön  rinnallaa surukodeissa, olin hyvin ylpeä heistä ja kiitollinen siitä, että sain olla läsnä ja jakaa surun ja kyyneleet.

 

Heidi Kumpulainen

19.8.2005

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta EAPPI-koalition (Kirkon Ulkomaanapu, Ortodoksisen kirkon ulkomaanapu Ortaid ja NNKY-liitto ry. )kantaa.