Anna Palmén

Eappi-vapaaehtoisaikani alkaa olla jo lopuillaan ja jäljellä on enää viimeiset koulutuspäivät Jerusalemissa. Kolme kuukautta on vierähtänyt yllättävän nopeasti ja paluu Suomeen tuntuu epätodelliselta. Eappi-vapaaehtoisaikani yhtenä tavoitteena oli luoda enemmän kontakteja myös juutalaisten kanssa. Halusin tietää, mitä israelilaiset ajattelevat alueensa tilanteesta ja mitä he tietävät Palestiinasta ja palestiinalaisista.

Olen asunut aikaisemmin useaan otteeseen Betlehemissä, joten pääosin olen ollut tekemisissä vain palestiinalaisten kanssa. Eappi-projektin myötä meille tarjoutui mahdollisuus tavata myös paljon juutalaisia. Kolmen kuukauden aikana vierailimme kibbutseilla, tapasimme israelilaisia rauhanaktivisteja, amerikkalaisia juutalaisnuoria, jotka olivat muuttaneet pysyvästi Israeliin, juutalaisiksi kääntyneitä saksalaisia ja useita rauhanjärjestöjen edustajia.

Huhtikuun lopulla kolme ystävääni Suomesta tulivat tapaamaan minua viikoksi ja päätimme kiertää sekä Palestiinaa että Israelia. Tel Avivissa meille tarjoutui mahdollisuus tavata juutalaisperhe, joka oli ystäväni perhetuttuja. Olin erittäin innoissani tapaamisesta, vaikka pelkäsinkin hieman perheen reaktiota, kun kerroin työskenteleväni Tulkaremissa.

Vietimme todella mukavan päivän ensin Tel Avivissa, jossa nautimme Välimeren rannan tunnelmasta ja söimme maittavan lounaan perheen kanssa. Illaksi saimme kutsun sapatti-illalliselle perheen kotiin Tel Avivin ulkopuolelle. Perheen vieraanvaraisuus oli uskomatonta ja nautimme upean illallisen hyvän seuran ja musiikin parissa.

Illan aikana puhuimme myös politiikasta ja perhe oli todella vaikuttunut työstäni Länsirannalla. Ainoa ongelma oli vain se, että he eivät tienneet alueesta juuri ollenkaan. Israelin median sensuuri näyttää olevan hyvin vahvaa ja israelilaiset eivät oikeasti tiedä minkälaista elämä Länsirannalla on. Yksi perheen sukulaisista muun muassa kysyi, onko Länsirannalla kulttuuria, hotelleja tai ravintoloita. Näyttäessämme ystävieni kanssa kuvia Tulkaremista he hämmästyivät nähdessään eläväisiä katuja ja ihmisten kauniita koteja. Perheen heittäessä meidät autollaan Betlehemin tarkastuspisteelle he näkivät elämänsä ensimmäisen kerran Israelin rakentaman turvamuurin ja olivat selvästi hieman peloissaan.

Perhe kertoi, että ennen toista intifadaa (palestiinalaisten kansannousua) he olivat olleet paljonkin tekemisissä palestiinalaisten kanssa, mutta välit olivat huonontuneet tilanteen kiristyessä. Viime kesän Libanonin sodan aikaan perhe menetti läheisen sukulaispojan sodassa ja tarjoutui majoittamaan yli 20 tuttavaa kotiinsa, koska monet Pohjois-Israelissa asuneet israelilaiset pakenivat sodan keskeltä etelään. Perheen äiti sanoo, että he kaikki toivoisivat alueelle vain pikaista rauhaa. Heille sodan keskellä elämisestä on tullut arkipäivää ja Libanonin sodan jälkeen perhe jatkoi elämäänsä heti normaaliin tapaansa.

Itselleni päivä Tel Avivissa oli todella rikastuttava kokemus ja uskon, että saimme tapaamisesta paljon sekä puolin että toisin. Avoimella asenteella ja keskustelulla voimme varmasti vaikuttaa paljon siihen kuvaan, mitä ihmiset luovat toisen puolen ihmisistä. Kyseisen illan jälkeen minulle ainakin syntyi tunne siitä, että toivoa alueen tilanteen ratkaisemiseksi on vielä olemassa.

Anna Palmén

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kirkon Ulkomaanavun kantaa.

Kirjoitus on julkaistu NNKY-liiton Näky-lehdessä 5/2007.

Uskotko rauhaan Israelin ja Palestiinan välillä? Tämä on kysymys, johon sain vastata useasti palattuani toukokuussa Länsirannalla sijaitsevasta Tulkaremista. Työskentelin kaupungissa kolmen kuukauden ajan Kirkon ulkomaanavun lähettämänä ihmisoikeustarkkailijana. Tehtäviini kuului monenlainen solidaarisuustyö, tarkastuspisteiden tarkkailu, käyntejä orpokodissa ja englannin kurssin pitäminen pakolaisleirissä.

Työssäni näin, että ihmisoikeudet eivät toteudu Palestiinassa, ja Israelin ja Palestiinan väliseen rauhaan on vielä pitkä matka. Suurimpana rauhan esteenä on Israelin laiton miehitys. Miten rauhaa voitaisiin rakentaa olosuhteissa, jossa palestiinalaisilla ei ole edes tavallista liikkumisvapautta. Osa ystävistäni Tulkaremissa ja Betlehemissä eivät ole päässeet koskaan pois omista kotikaupungeistaan, koska Israel ei myönnä kaikille palestiinalaisille lupaa matkustaa Israeliin. Tunnen paremmin Jerusalemin kadut kuin palestiinalaiset ystäväni. Betlehemistä Jerusalemiin on kahdeksan kilometrin matka, mutta palestiinalaisten liikkumisen esteenä on kahdeksan metriä korkea Israelin rakentama turvamuuri, jonka tarkoituksena on estää itsemurhapommittajia liikkumasta Länsirannalta Israeliin.

Ongelmana rauhan edistämiselle on myös se, että Israelin media antaa negatiivisen kuvan Länsirannasta ja palestiinalaisista. Juutalaiset eivät voi matkustaa Länsirannalle, koska aluetta pidetään vaarallisena. Ongelmana ei ole kuitenkaan se, etteivät tavalliset juutalaiset ja palestiinalaiset haluaisi rauhaa. Rauhan esteenä ovat päättäjät, jotka eivät osaa tehdä molempia osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja. Palestiinalaisten on vaikea uskoa rauhaan, koska he ovat joutuneet pettymään moneen kertaan.

Tärkeää olisi, että Lähi-idän konfliktia ja siinä osallisena olevia ihmisiä ei unohdettaisi. Olen saanut monta kertaa kiitosta työstäni Länsirannalla. Usein kuitenkin mietin, miten voin saada pienillä teoillani muutosta alueen epätoivoiseen tilanteeseen. Solidaarisuus, ystävyys ja tuki ovat kuitenkin ensiarvoisen tärkeitä asioita alueen ihmisille. Lähi-idän konfliktin ratkaiseminen ei ole mahdotonta, mutta rauhaan on mielestäni vielä pitkä matka. Elämäniloisilla palestiinalaisilla on kuitenkin toivoa, jos ei ole toivoa, ei ole mitään.

Anna Palmén

Kirjoittaja on toimittaja, joka työskenteli Kirkon ulkomaanavun EAPPI-vapaaehtoisena Länsirannan Tulkaremissa keväällä 2007 ja on toiminut mediakouluttajana Bethlehemin yliopistossa.

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kirkon Ulkomaanavun kantaa.