Erja Säkkinen

Ruben Moskowitz, 82, tuijottaa oveen spraymaalattua daavidintähteä

Hebronin Shuhada-kadulla. Natsiajan vainot kokenut Moskowitz näkee pakkosuljettujen liikkeiden oviin maalatuissa tähdissä yhtymäkohtia menneisyyteensä. "Tämä ei ole minun uskontoni symboli", hän sanoo. "Tämä on miehityksen symboli. Tätä minä häpeän." Moskowitz pakeni synnyinmaastaan Romaniasta Israeliin vuonna 1947. Natsien valvomassa getossa 17-vuotiaaksi saakka asuneelle Moskowitzille se edusti uuden elämän alkua. Uusi elämä tavoitteli sionistis-sosialistista ihannetta Israelin valtion syntymisen rinnalla. Moskowitz oli mukana perustamassa kibbutsia. Maa-alueiden vieminen palestiinalaisilta kibbutsien käyttöön sai hänet kuitenkin protestoimaan. Lopulta Moskowitz muutti pois kibbutsilta, ja siirtyi yliopistomaailmaan ja rauhanliikkeeseen.

Moskowitz ei kuitenkaan menettänyt uskoa maahansa, vaan näki vuoden 1967 kuuden päivän sodassa mahdollisuuden levittää juutalaista humanismia. Rauhanliikkeessä sodan aikana toiminut Moskowitz suhtautui miehitykseen kriittisesti. Tapa, jolla Israel kohteli palestiinalaisia, muistutti häntä liikaa toisen maailmansodan tapahtumista. Hän muutti Saksaan, jossa yritti vedota poliitikoihin: "Mitä te teitte meille, oli kauheaa, mutta nyt palestiinalaiset maksavat siitä". Moskowitzin mukaan saksalaisten suorittama juutalaisten joukkotuho johti Israelin perustamiseen ja sitä kautta palestiinalaisten alistamiseen. Hänen silmissään Saksa, Israel ja Palestiina olivat historian erottamattomasti yhdistämät. Hän koki myös saksalaisten olevan vastuussa palestiinalaisten kohtalosta ja yritti vedota myös Saksan kristillisiin liikkeisiin: "Mikäli te olette nyt asiasta hiljaa, tulee se, mitä kerran tapahtui täällä, tapahtumaan myös Israelissa". Historiaa opiskellut Moskowitz kirjoitti aiheesta kirjan.

Moskowitz on tehnyt elämäntyönsä opettajana, mutta hänen suuri unelmansa on Neve Shalom, jonka perustajajäseniä hän on. Neve Shalom (arabiaksi Wahat Al-Salaam) eli Rauhan Keidas on 1970-luvun alkupuolella perustettu kylä Jerusalemin ja Tel Avivin puolivälissä. Sen tavoitteena on alusta saakka ollut kahden kansan, kielen ja uskonnon rauhallinen rinnakkaiselo. Kylän asukkaista puolet on Israelin palestiinalaisia ja puolet Israelin juutalaisia. Neve Shalomin/ Wahat Al-Salaamin toiminta koostuu konfliktista kärsiviin palestiinalaiskyliin suunnatusta humanitaarisesta avusta, rauhankoulutuksesta sekä vapaaehtoistyöohjelmista. Yhteisön molempia kieliä ja kulttuureita yhtälailla arvostava koulujärjestelmä ulottuu lastentarhasta lukioon saakka ja on kerännyt mainetta muuallakin: nykyään 90% oppilaista tulee kylän ulkopuolelta, sekä juutalais- että palestiinalaisperheistä.

Rinnakkaiselo ja luontainen kanssakäyminen ovat Moskowitzin rauhantyön kantava voima. Jiddishin ja englannin kielestä muodostuvaa, yleensä aseistakieltäytyjiin viittaavaa sanaa käyttäen hän summaa: "Minä olen refusenik. Kieltäydyn ajattelemasta palestiinalaisia vihollisina. Talmudinkin (Juutalaisen raamatun, Tooran, selitysteos) mukaan sankari ei ole se, joka tappaa vihollisensa, vaan se, joka yrittää tehdä vihollisesta ystävän". Juutalaisuuden ja miehityksen takana olevan Israelin valtion suhteesta puhuttaessa Moskowitz pudistaa päätään: "Minä olen jo kokenut yhden joukkotuhon. Tämä on toinen, minun uskoni joukkotuho."

Moskowitz ei näe vuonna 1967 miehitetyltä alueilta vetäytymistä ongelmana. "Miksi me emme luopuisi esimerkiksi Hebronista? Hebron on arabikaupunki." Hän näkee vuoden 1967 rajoille vetäytymisen kuitenkin vain välivaiheena ja todellisen haasteen juutalaisten ja arabien rinnakkaiselossa. "Meidän on opittava jakamaan.", hän sanoo. "Vasta silloin voimme oppia elämään rauhassa myös Libanonin, Syyrian ja myös Iranin kanssa. Hänen ehdotuksensa on liittovaltio, jota hän huomauttaa myös Libyan johtajan Muammar Gaddafin ehdottaneen. "Täällä on kyllä tilaa kaikille."

Moskowitzin näkemykset ovat kohdanneet vastustusta ja hänet on leimattu Israel-vihaajaksi. Itse hän sanoo tekevänsä työtään nimenomaan rakkaudesta maahansa. "Minä haluan nähdä tämän maan elävän rauhassa". Mukaillen Marxin lausahdusta siitä, miten miehittäjä ei koskaan voi olla vapaa, hän sanoo odottavansa päivää, jolloin palestiinalaiset ovat vapaita. "Vasta silloin myös minun kansani on vapaa", hän painottaa. Miten hän sitten näkee maansa tulevaisuuden? Moskowitz sanoo aikoinaan luokitelleensa itsensä optimistiksi. Nyt hän alkaa kallistua pessimismiin. "Tämä maa menee ihan väärää tietä". Muutosta hän ei näe tapahtuvan ennen kuin ulkopuolinen taho puuttuu asiaan. "Euroopan on herättävä ja tehtävä jotain."

Moskowitz sanoo aina yrittäneensä uskoa ihmisyyteen. "Olen kokenut paljon asioita, jotka ovat tehneet sen vaikeaksi. Olen kärsinyt natsien käsissä". EAPPI-ohjelmaa hän kuitenkin kiittää. "Kun tapaan teidän kaltaisianne ihmisiä", hän viittaa EAPPI-tarkkailijoihin, "minä jaksan taas uskoa hyvään ihmisissä. Teidän kaltaisenne ihmiset ovat nykypäivän sankareita".

 

Lisätietoja:

www.nswas.org                                                                          

--------------------------------------------------

Erja Säkkinen, Hebron

Israelin valtio perustettiin vuonna 1948 Palestiinaan. Itsenäisyysjulistusta seuranneessa Arabi-Israel sodassa Israel laajeni, ja yli 700 000 (1) Palestiinan arabia pakeni tai häädettiin uuden juutalaisvaltion alueelta. Länsirannalla on lähes miljoona rekisteröitynyttä pakolaista, joista noin neljännes asuu pakolaisleireillä (2).

YK:n perustama Al Arroubin leiri on yksi Länsirannan yhdeksästätoista pakolaisleiristä. Hebronin ja Betlehemin välissä sijaitsevaan leiriin majoittui satoja palestiinalaispakolaisia 37 eri kylästä nykyisen Keski- ja Etelä-Israelin alueelta. Useimmat heistä uskoivat leirielämän olevan tilapäistä ja kotiinpaluun koittavan vuoden sisällä. Israel ei edelleenkään salli palestiinalaispakolaisten paluuta kotiseuduilleen. Väliaikaisen telttakylän tilalla on nyt taloja ja leirin väkiluku on kasvanut 8300 ihmiseen.

Pakolaisleirin asukkaat ovat joutuneet aloittamaan elämänsä alusta. Seuraaville sukupolville on kuitenkin haluttu jättää jotain perinnöksi, ja koulutuksen arvostus on Al Arroubissa korkealla. Alueella toimii neljä koulua: kahta ylläpitää UNRWA ja kahta Palestiinan hallitus. Punaisen Ristin kansainvälisen komitean palveluksessa työskentelevän Nidal Alafarajin mukaan 70 prosentilla leirin asukkaista on vähintään ylioppilastutkintoa vastaava koulutus.

Pitkittynyt konfliktinratkaisu yhdistettynä sosiaaliturvasysteemin puuttumiseen on vahvistanut pakolaisten riippuvuutta ulkomaisesta avusta. Koulutuksen lisäksi

 

Kuva 1. Pakolaisleirillä asuva Nidal Alafarajin uskoo muutokseen: "Meillä on vahva sukupolvi tulevaisuutta varten".

UNRWA on pyrkinyt takaamaan leirillä asuvien ruokaturvan. Ruoka-avun määrä on kuitenkin vähentynyt, vaikka väkiluku on kasvanut. Alafarajin mukaan UNRWA:n ruoka-apu oli vielä kymmenen vuotta sitten 1500 pakkausta kuussa. Vuoteen 2007 mennessä se oli vähentynyt noin 400:än. Tammikuussa 2010 UNRWA otti käyttöönsä uuden järjestelmän, jonka mukaan avunsaajat arvotaan. Sen vuoksi 1500 perheestä, jotka on luokiteltu sosiaalisista vaikeuksista kärsiviksi, ruoka-avun saa kuukausittain vain neljästä viiteen perhettä. Myös terveyspalvelut ovat leirin kokoon nähden riittämättömät. Al Arroubissa on ainoastaan yksi klinikka, jossa toimii lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa. Asukkaiden on haettava apua Hebronin ja Betlehemin sairaaloista mikäli klinikka ei ole auki. Israelin armeija kontrolloi leiriin johtavia portteja ja sulkee ne päivittäin. Sairaalaan päästäkseen asukkaat joutuvat käyttämään kiertotietä, joka lisää matkan kestoa ja siten viivästyttää hoidon saamista.

Alafarajin kanssa keskustellessani alkaa pakolaisleirin viereisiltä kukkuloilta kuulua laukauksia. Sotilaat ovat lähestymässä. "Heillä ei ole mitään kunnioitusta meitä kohtaan", kertoo Alafarajin. Ž"He eivät edes koputa, vaan rikkovat ikkunat välittämättä siitä, kuinka se esimerkiksi lapsia pelottaa". Nuoria miehiä ja jopa lapsia pidätetään lähes jokaöisissä ratsioissa rutiininomaisesti. Suurin osa viedään Israelin armeijan operoimaan vankilaan läheisen siirtokunnan alueelle. Se on yksi niistä kolmesta israelilaisesta vankilasta, jossa pidetään vangittuna myös lapsia.

 

 

 

Kuva 2.  Lapsia vangitsemalla Israel toimii YK:n lapsen oikeuksien sopimusta vastaan. Pidätykset ja vangitsemiset aiheuttavat lapsille sekä fyysisiä että psykososiaalisia ongelmia, joilla on kauaskantoisia vaikutuksia palestiinalaisyhteisöjen henkiseen hyvinvointiin

 

 

 

 

 

Erja Säkkinen, Hebron.

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta lähettävän tahon (Kirkon Ulkomaanapu) mielipidettä.

 

Zaynab ja Safiye ovat Arroubin pakolaisleirin alkuperäisiä asukkaita. Lue heidän viestinsä maailmalle.

(1) 711,000 on YK:n virallinen arvio. United Nations Conciliation Commission, 1950. General Progress Report and Supplementary Report of the United Nations Conciliation Commission for Palestine, Covering the Period from 11 December 1949 to 23 October 1950, (U.N. General Assembly Official Records, 5th Session, Supplement No. 18, Document A/1367/Rev. 1)
(2) UNRWA: West Bank camp profiles: http://www.unrwa.org/etemplate.php?id=103

Sleiman, yksi kylän vanhimmista pyörittelee päätään epäuskoisena katsoessaan ympärillään levittäytyvää tuhoa. Hän asuu Hebronin eteläpuolella sijaitsevassa beduiinileiri Um El-Kherissä, joka on taas joutunut viereisen Karmelin siirtokunnan asukkaiden ilkivallan kohteeksi. Siirtokuntalaiset tuhosivat leirin vihannessadon, joka on YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestö UNRWA:n ruoka-apua saavan leirin 85 asukkaan pääasiallinen ravinnonlähde. Iltahämärän aikaan kasvimaalle murtautuneet siirtokuntalaiset repivät vihanneksia maasta juurineen sekä avasivat kastelujärjestelmän hanat päästäen veden valumaan hukkaan.  Kastelujärjestelmän vesi oli johdettu beduiinileirin omasta kaivosta, ja vesi on kaiken elinehto  tällä kuivuudesta kärsivällä alueella.

Valitettavasti tapaus ei ollut laatuaan ensimmäinen. Vuosi sitten Um El-Kherin       asukkaat pystyttivät kasvimaansa ympärille aidan, joka ei ole kuitenkaan onnistunut estämään siirtokuntalaisten ilkivaltaa. Sleiman tuijottaa surullisena verkkoaitaa, josta liki puolet on leikattu auki. "Me olemme köyhiä, yksinkertaisia ihmisiä. Miksi heidän täytyy hyökätä meidän kimppuumme?" hän kysyy. Sleiman laskee tämän olleen ainakin viides kerta kun siirtokuntalaiset ovat murtautuneet leiriin.

Um El-Kherin leiri on sijannut nykyisellä paikallaan vuodesta 1960 lähtien. Beduiinit ostivat maa-alueensa sen entisiltä omistajilta, ja omistusasiakirjat ovat kunnossa. Silti Karmel, joka on muiden Länsirannan siirtokuntien tavoin kansainvälisen lain mukaan laiton, on jatkanut kasvuaan minkään tahon sitä pysäyttämättä. Tällä hetkellä beduiinileirin erottaa siirtokuntalaisista ainoastaan piikkilanka-aita. "Mikä 'settlement freeze'? (suom. siirtokuntarakentamisen väliaikainen pysäyttäminen)", kysyy Sleiman ja osoittaa muutaman metrin päässä sijaitsevia nykyaikaisin mukavuuksin varustettuja omakotitaloja, joista kahdessa rakennusmiehet työskentelevä parhaillaan. Kontrasti Um El-Kherin pressuista ja aaltopellistä kyhättyihin rakennelmiin on melkoinen.

Koko ajan leiriä lähemmäksi levittäytyvän siirtokunnan läheisyys on johtanut siihen, että viereiseltä -vain siirtokuntalaisten käytössä olevalta tieltä- siirtokuntalaisten heittämistä kivenmurikoista on tullut leirin asukkaille arkipäivää. Yksi kasvavan väkivallan ja ilkivallan keskellä elävän leirin harvoista ilonaiheista on kaivo, josta heidän vetensä tulee. Siirtokuntalaiset eivät ole vielä myrkyttäneet tai saastuttaneet sitä muun muassa ulostein, kuten on tapahtunut muualla Länsirannalla. Pelko vastaavanlaisesta ilkivallasta on kuitenkin on vahvasti läsnä.

1. Aita erottaa siirtokuntalaisten talojen rivistön beduiinileiristä

Israelin armeija on nyt ilmoittanut koko ajan ahtaammalle ajetun beduiinileirin asukkaille alueen olevan sotilasaluetta, jossa heillä ei ole oikeutta olla. Omistuspapereilla ei näytä olevan painoarvoa armeijan silmissä, mikä käy ilmi Sleimanin esitellessä häätömääräyksiä ja sakkoilmoituksia. Kaikilla rakennelmilla on purkumääräys: ellei leiri itse tuhoa kotejaan ja hävitä jätteitä, tulevat Israelin armeijan purkujoukot kaivinkoneineen hoitamaan homman. Purkukustannukset tullaan tässä tapauksessa perimään leiriltä nyt jo tuhansiin Israelin sekeleihin ( n.5,5 NIS) kohonneiden sakkojen lisäksi. Koska leirillä ei ole moisia rahoja, on edessä vankilatuomio.

"En ymmärrä, miksi he tekevät tämän", Sleiman vaikeroi. "He ovat vieneet meiltä jo niin paljon, eikä meillä ole enää paikkaa minne mennä." Kodeistaan Um el-Kherin beduiinit eivät haluaisi luopua. "Emme kuitenkaan voi heitä vastustaakaan, koska heillä on aseita", sanoo Sleiman. "Etelä-Libanonissa toisiaan vastaan taistelevat sentään kaksi armeijaa", hän huokaa. "Täällä meillä on armeijaa vastassa pelkästään ihminen".

 

Virallisesti siirtokuntien käytössä on noin yksi prosentti Länsirannan maa-alueesta Käytännössä Israel hallitsee tällä hetkellä siirtokuntiensa ja siirtokuntajärjestöjen kautta jo 42 prosenttia Länsirannasta Siirtokuntia on Länsirannalla nyt 121 ja etuvartioita nin 100. Yhteensä vuonna 1967 miehitetyllä Länsirannalla sekä Itä-Jerusalemissa asuu yli puoli miljoonaa siirtokuntalaista. Lähde: www.btselem.org

2. Beduiinileiri Umm el-Kherin eläinsuojia 

 

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta lähettävän tahon (Kirkon Ulkomaanapu) mielipidettä.