Heidi Kumpulainen

Aluksi en tunnistanut häntä, mutta kun kuulin hänen nimensä ja että hän käy Cordoban koulua Tel Rumeidassa, tiesin, että olin tavannut hänet aikaisemmin. Viime marraskuussakin hän oli väsyneen näköinen, mutta leikki siitä huolimatta pikkusiskonsa kanssa, ja hymyili. Tänä aurinkoisena aamuna ilma oli täynnä lasten naurua, mutta hän oli väsynyt ja kalpea, eikä vastannut tervehdyksiini. Oli ensimmäinen päivä Defence for Children Internationalin kesäleirillä, jonka tarkoituksena oli ”edistää Hebronin piirikunnan lasten kestävyyttä ja psykososiaalista hyvinvointia.”

Samassa lapsiryhmässä vihainen silmäpari tuijotti meitä, kansainvälisiä vapaaehtoisia. Tyttö ei reagoinut mihinkään, vastannut hymyihin: hän vain tuijotti, näyttäen hyvin epäluuloiselta ja syyttävältä. Myöhemmin leirin aikana meille selvisi, että myös hän asui Tel Rumeidan alueella, ja että kesäleiri oli yksi niistä harvoista mahdollisuuksista hänelle ja hänen siskoilleen päästä ulos, oman kotitalonsa ulkopuoliseen maailmaan. 

Näiden lasten luottamuksen voittaminen vei paljon kärsivällisyyttä ja paljon aikaa. Muiden lasten kanssa leikkiminen, ilmapallojen puhaltaminen ja askarteleminen sekä nallekarhu Petterin tapaaminen saivat kuitenkin jään pikkuhiljaa sulamaan, ja tyttöjen käytös alkoi muistuttaa muiden leirin lasten käytöstä.

Siirtokuntien puristuksessa

Syitä kyseisten lasten passiivisuudelle on varmasti useita, mutta ne kaikki juontavat juurensa samaan alkutekijään. Heidän kotinsa sijaitsevat sotatila-alueella, keskellä Israelin kontrolloimaa Hebronin H2-aluetta, jossa siirtokuntalaiset asuvat heidän naapureinaan. H2-alueella sijaitsee neljä Israelin siirtokuntaa, joissa on arviolta yhteensä 400-500 asukasta, joita Israelin armeija jatkuvasti suojelee. Tel Rumeidan alue sijaitsee näiden neljän siirtokunnan välissä, ja armeijan sekä siirtokuntalaisten toiveet ja pelot kontrolloivat alueen palestiinalaisten asukkaiden elämää. 
Koko tilanteen karmeus paljastuu Tel Rumeidan alueen perheissä vierailemalla. Talot sijaitsevat aivan armeijan sotilaspisteiden nurkkien takana, ja raskaasti aseistetut sotilaat partioivat kaduilla tämän tästä. Joidenkin talojen katoilla pitää Israelin armeija majaansa, ja sotilaat pitävät lapset valveilla myös öisin. Toiset kodit sijaitsevat aivan siirtokunnan tuntumassa, ja lasten täytyy hiipiä koteihinsa, äänettömän varovasti, välttääkseen siirtokuntalaisten häirintää. Aina silloin tällöin siirtokuntalaiset voi kohdata kadulla kävelemästä: jotkut heistä kantavat mukanaan konekivääriä, nuoremmat kourassaan kiviä. Lasten ei ole turvallista leikkiä kaduilla: heidät on tuomittu syntymästään saakka elämään vangittuina.

Kotiensa sisällä, turvallisessa ympäristössä, ennen hiljaiset lapset heräävät eloon. Eräs tytöistä juoksee ympäriinsä, kuin koettaen olla joka paikassa samaan aikaan, nauraen villisti. Hänen hyperaktiivisuutensa käy muun perheen hermoille, mutta rauhoittelu ei tunnu onnistuvan. Toisessa kodissa ystävällistä Petter –nallekarhua heitellään mielivaltaisesti lattialle, ja hän melkein päätyy keskellä huonetta hyrräävään tuulettimeen. Me, ulkopuoliset vieraat, olemme luksusta Tel Rumeidassa, sillä vain virallisesti vain alueella asuvat ja kansainväliset työntekijät voivat päästä tarkastuspisteen läpi alueelle. 

Lapset kaltereiden takana

Lyhyt kävelymatka syvemmälle H2-alueelle paljastaa, etteivät näiden kahden Tel Rumeidan lapsen tarinat suinkaan ole poikkeuksellisia. Päinvastoin, heidän tarinansa voisivat olla kenen tahansa Hebronin vanhan kaupungin lapsen tarinoita.

Aivan kuuluisan Abrahamin moskeijan lähimaastossa, entisen eläväisen torin alueella, kadut näyttävät nyt tyhjiltä ja hylätyiltä. Ruosteiset kyltit muistuttavat meitä ennen maailmankuulusta keramiikkateollisuudesta, joka nyt on kuihtunut lähes olemattomiin. Matkalla ohitamme Israelin poliisiaseman ja armeijan sotilaspisteitä, siirtokuntalaisten autot ajavat ohitsemme nopealla vauhdilla. Suljettujen kauppojen oviin on maalattu Daavidin tähtiä ja graffiteja kuten ”kuolema arabeille”. Israelilainen siirtokunta Abrahan Avinu, Abraham isämme, on lähellä.

Yhtäkkiä kävelymatkamme keskeyttävät lapsenomainen kikatus, ja tervehdykset ”Hello” ja ”How are you?”. Mutta ympärillämme ei näy ketään: mistä kyseiset äänet tulevat? Katsomme ylös, ja saamme vastauksen: äänet tulevat Kiryat Arban siirtokuntaan johtavan kadun varrella olevien talojen korkealla olevista ikkunoista. Ikkunoiden eteen on kiinnitetty vahvat rautaverkot suojaamaan lasia siirtokuntalaisten heittämiltä kiviltä. Rautaverkko ja rautapalkit  muodostavat ikkunan ympärille häkin, jossa lapset voivat istua ulkona raittiissa ilmassa, mutta turvallisesti.

Meille huutelevat lapset ovat kaikki pakkautuneet yhteen ikkunahäkkiin, hymyillen iloisesti meille ja vilkuttaen. Muut kadun lapset yhtyvät heidän huutoihinsa, huuto kaikuu pitkin katua. Kun jatkamme kävelymatkaamme, lapset tarkkailevat meitä kaltereidensa takaa. Mutta kun otamme kameramme esiin, lapset pakenevat vikkelästi sisälle koteihinsa.

Normaali elämä

Kuten Tel Rumeidan lapset,  nämäkään näennäisesti kuolleiden katujen lapset tuskin muistavat muunlaista elämää. He ovat kasvaneet hylätyillä kaduilla, varoen ohi kulkevia siirtokuntalaisia. Väkivallan pelko pitää heidät poissa kaduilta: useimmat lapset täällä viettävät lapsuutensa sisätiloissa. Sotilaat ja siirtokuntalaiset olivat täällä jo ennen heidän syntymäänsä.

Iloisen ja onnellisen kesäleiripäivän jälkeen muutamat Tel Rumeidan lapset odottavat meitä portilla ja tarttuvat käsiimme, että voisimme saattaa heidät kotiin. Kun valmistaudumme kulkemaan torialueelta Tel Rumeidan alueelle johtavan armeijan tarkastusen läpi, pysähdymme ottamaan valokuvan rohkeasta nallekarhu Petteristä, joka auttaa lapsia kotimatkalla, ettei heitä pelottaisi niin paljon.

Todennäköisesti kuitenkin me, pienten lasten rinnalla kulkijat, pelkäämme eniten. Tarkastuspisteellä  eräs lapsista huomaa unohtaneensa ostaa perunalastuja, ja juoksee takaisin kauppaan. Odotellessamme häntä, toinen lapsi tarjoaa kärsivälliselle vapaaehtoiselle jäätelöä aivan sotilaiden nenän alla. Yksi vuorostaan osaa tervehtiä sotilaita ”sotilaskielellä”: ”Shalom!”, virnistäen samalla.

Sotilaat ja tarkastuspisteet ovat varmaankin olleet paikallaan niin kauan kuin lapset jaksavat muistaa, ja he ovat tottuneet konekivääreihin, armeijanvihreisiin univormuihin ja luotiliiveihin. Toisinaan lapset voi löytää leikkimästä armeijan sotilaspisteen vierestä, tai puhumasta sotilaille.

Ohitamme tarkastuspisteen hymyillen ja nauraen, jättäen taaksemme muutaman hieman hämmentyneen sotilaan. Pitäen tyttöjä käsistä kiinni, me annamme heidän johtaa meidät ylös katua, kohti kotia. Loppujen lopuksi, he tuntevat tien paljon paremmin kuin me.

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta EAPPI-koalition (Kirkon Ulkomaanapu, Ortodoksisen kirkon ulkomaanapu Ortaid ja NNKY-liitto ry. )kantaa.

Perjantaina 12.8. kello 13.00 alkaen seisoin Jerusalemin keskustassa kiireisessä tienristeyksessä, pukeutuneena kokomustiin vaatteisiin. Käteeni sain israelilaiselta tuttavaltani mustan kädenmuotoisen kyltin, johon oli kirjoitettu hepreaksi: Dai lekibush, loppu miehitykselle.

Seisoessani mielenosoituksessa liityin tuhansien naisten eri puolilla maailmaa ylläpitämään traditioon, joka sai alkunsa Israelissa. Vuonna 1988, vastauksena ensimmäisen intifadan syttymiseen, syntyi Israelissa liike nimeltä Nashim be shahor,  ”naiset mustissa”.  Ajatus oli hyvin yksinkertainen: naiset kokoontuivat säännöllisesti julkisille paikoille rauhallisiin vigilioihin, pukeutuen surun väriin, mustaan.

Nykyään ”naiset mustissa” tunnetaan myös eri puolilla maailmaa muun muassa nimillä Women in Black, Donne in Nero, Zene u Crnom, Mujeres de Negro, Femmes en Noir, Vrouwen in het Zwart. Yhteistä heille ovat taistelu sotaa, epäoikeudenmukaisuuksia ja väkivaltaa vastaan.

Konferenssin järjestäjinä oli sekä israelilaisia että palestiinalaisia naisia. Osalle palestiinalaisista naisista konferenssipaikalle pääseminen Itä-Jerusalemiin oli mahdollista, toisille hankalampaa. Siksi yksi konferenssin päivistä piti sisällään kansainvälisten osallistujien vierailun Länsirannalla Ramallahissa tapaamassa palestiinalaisia naisaktivisteja. Tämä matka oli solidaarisuuden osoitus palestiinalaissisarille, mutta myös tärkeä symbolinen ele, jolla murrettiin eristäytyneisyys ja liikkumisrajoitukset, jotka varjostavat palestiinalaisten päivittäistä elämää. Israelilaiset naiset eivät puolestaan tietenkään voineet osallistua tälle matkalle: toisen intifadan jälkeen Israelin kansalaisia on kielletty menemästä palestiinalaisalueille.

Päivä Palestiinassa päättyi mielenosoitukseen Bilinin kylässä, joka on tullut kuuluisaksi taistelustaan Israelin rakentamaa muuria vastaan. Rauhanomaisten mielenosoitusten kautta kyläläiset yrittävät estää kahden kolmasosan maistaan takavarikoimisen. Israelin armeija on tähän mennessä vastannut kovin ottein paikallisten ja israelilaisten aktivistien yhdessä joka perjantai järjestämiin mielenosoituksiin. Niinpä myös meidän kansainvälisten ja palestiinalaisten naisten yhteistä mielenosoitusta oli vastassa hampaisiin asti aseistettu joukko sotilaita. Mielenosoituksen loputtua, ja naisten jo ryhdyttyä poistumaan paikalta, armeija ampui peräämme kyynelkaasua.

Kotiseurakunnassani Varkaudessa lauloimme usein nuorten kesken USA:n mustien kansalaisoikeusliikkeen kuuluisaksi tekemää laulua We shall overcome, voiton kerran saamme. Viiden Women in Black konferenssipäivän aikana tämä laulu tuli uudelleen hyvin tutuksi minulle. Laulaessamme laulua vigiliassa Jerusalemissa tai mielenosoituksissa Bilinissä ja Qalandian tarkastuspisteellä, laulu tuntui yhtäkkiä saavan asiaankuuluvan kontekstin ja merkityksen. Sanat, ”we shall live in peace, we shall all be free, we’ll walk hand in hand” olivat hyvin kaukana ympäröivästä todellisuudesta ja siten ajankohtaisia toiveita, jotka lähtivät suoraan laulajien sydämestä. Laulun loputtua ilmaan jäi soimaan luja vakaumus: jonakin päivänä voitto on meidän. 

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta EAPPI-koalition (Kirkon Ulkomaanapu, Ortodoksisen kirkon ulkomaanapu Ortaid ja NNKY-liitto ry. )kantaa.

Viime viikkojen aikana Hebron ja Hebronin vanha kaupunki ovat tulleet tutuiksi minulle ja muille ryhmäläisillemme. Juutalaiset siirtokunnat, Ibrahimin moskeija ja siis suurin osa vanhasta kaupungista sijaitsevat Israelin hallussa olevalla H2-alueella, ja se näkyy myös katukuvassa. Siirryttäessä palestiinalaisten hallinnassa olevalta H1-alueelta H2-alueelle kadut muuttuvat autiommiksi, kaupat suljetuksi: elämä katoaa. Samalla katukuvaan tulevat mukaan Israelin armeijan sotilaat, juutalaiset siirtokunnat, tiesulut ja armeijan tarkastuspisteet.

Hebronin jakaminen palestiinalaisten halussa olevaan H1-alueeseen ja Israelin hallussa olevaan H2-alueeseen pohjautuu Oslo-prosessin neuvottelutuloksiin, erityisesti vuonna 1997 allekirjoitettuun Hebron-protokollaan, jonka perusteella Israel hallinnoi 20 prosenttia Hebronista, palestiinalaiset 80 prosenttia. Silti olemme kuluneina viikkoina tavanneet Israelin armeijan sotilaita partioimassa oman alueensa ulkopuolella, sopimuksen vastaisesti. 

Kauppiaat Hebronin vanhasta kaupungista kertoivat, että ennen toisen intifadan alkua ihmisiä tuli myös Israelin puolelta aina Tel Avivista asti ostoksille Hebronin vanhaan kaupunkiin. Israelilaisen ihmisoikeusjärjestö B’tselemin raportin mukaan toisen intifadan puhkeamisen jälkeen arviolta 2000-2500 kauppaa on joutunut sulkemaan ovensa vanhan kaupungin ja modernin Hebronin keskustan alueilla. Vain muutamat kauppiaat sinnittelevät edelleen olosuhteita vastaan vanhassa kaupungissa: vanha Hebronin sydän on nykyään vain varjo entisestään.

Vanhan kaupungin katukuva muuttuu jatkuvasti: koskaan ei voi olla varma, mitä seuraavaksi paikalle tullessaan kohtaa. Muutama viikko sitten vanhassa kaupungissa sattui Tel Romanon siirtokunnan edustalla olevalla tarkastuspisteellä ampumavälikohtaus, jossa kuoli palestiinalainen siviili ja kaksi israelilaista sotilasta loukkaantui. Armeijan vastaus välikohtaukseen oli kollektiivinen rangaistus: liikkumisen rajoittaminen. Vain muutama päivä myöhemmin armeijan tarkastuspisteen ohi suoraan vanhaan kaupunkiin johtava tie oli suljettu, ja kulkeminen onnistui ainoastaan pitempää kiertotietä käyttäen.

Seuraavana päivänä satuimme olemaan paikalla, kun myös tämä sivutie ”hitsattiin kiinni”,  suljettiin rautaovella, ja seuraava mahdollisuus oli käyttää sivutietä, joka mutkittelee vanhan kaupungin kapeita kujia pitkin. Nyt tarkastuspisteen ohi johtavan tien sulku on avattu jälleen liikenteelle, mutta samalla armeija on jättänyt suljetun rautaoven paikoilleen ja asettanut vanhan kaupungin  eri sisäänkäynneille viisi uutta rautaovea. Toistaiseksi nämä ovet ovat olleet auki, mutta niiden avulla valvotaan vanhan kaupungin liikennettä. Tilanteen kiristyessä ovet on aina mahdollista sulkea, ja silloin armeijan tarkastuspiste tulee jäämään lähes ainoaksi kulkumahdollisuudeksi vanhaan kaupunkiin.

Olemme ryhmänä kokeneet tärkeäksi olla jatkuvasti läsnä vanhassa kaupungissa ja työalueellamme Tel Rumeidassa, jos ei muuta niin päiväkävelyllä. Niin ihmiset tottuvat meihin, ja tunnistavat meidät työliiveistämme. Samalla elämme mukana vanhan kaupungin eri muutostilanteissa, välillä todistaen konkreettisesti, paikan päällä, esimerkiksi uuden esteen rakentamista. Toisinaan havaitsemme muutokset vasta jälkeenpäin.  Pääasia on, että huomaamme ja elämme muutokset: ”kävelemme samaa kiertotietä kuin paikalliset”.  Se kertoo paitsi siitä, että olemme oppineet tuntemaan ympäristömme, myös läsnäolosta. Turisti on paikalla vain kerran, me emme. 

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta EAPPI-koalition (Kirkon Ulkomaanapu, Ortodoksisen kirkon ulkomaanapu Ortaid ja NNKY-liitto ry. )kantaa.