Nina Loimi

Betlehemin kaupunki on hyvin lähellä Jerusalemia, välimatkaa on vain 12 kilometriä. Silti Jerusalem tuntuu olevan niin kovin kaukana. Ei minulle, koska minulla on passi ja pääsen suhteellisen helposti tarkastuspisteen läpi, mutta monille palestiinalaisille Jerusalemiin meneminen on vain kaukainen haave.

Tällä hetkellä useimmat Betlehemin asukkaat eivät pääse Jerusalemiin ollenkaan. Lähes koko Betlehemin pohjoispuoli Jerusalemin suuntaan on aidattu muurilla, joka erottaa osan miehitetyistä palestiinalaisalueista ja niiden väestön Israelista.

Muurissa on tietyin välimatkoin vartiotorneja, jotka ovat vielä korkeampia kuin itse muuri. Miehitettyjen alueiden asukkaista suurimmalla osalla on vihreä Länsirannan henkilöllisyystodistus. Sillä ei pääse Israelin alueelle ilman erillistä lupalappua, joka on useimmiten voimassa 3 kuukautta.

Läheskään kaikilla Betlehemin asukkailla ei ole tarvittavaa Israelin valtion myöntämää kulkulupa joten he eivät pääse Betlehemin ja Jerusalemin välissä olevan tarkastuspisteen läpi. Heidän on pysyttävä pääosin Betlehemissä ja sen läheisyydessä. Joistakin kohdista Betlehemiä näkee Jerusalemiin, mutta sinne meneminen on monille mahdotonta.

Betlehemin EAPPI-tiimimme on läsnä monena aamuna viikossa aamun varhaisina tunteina tarkastuspiste 300:lla seuraamassa tilannetta. Aluksi seisomme autoportin läheisyydessä ovella, jonka kautta pääsee sisälle tarkastuspisteen ensimmäiselle portille.

Tänäkin aamuna olin tarkastuspisteellä Madeleinen kanssa klo 5-8. Kävelimme aamuhämärissä viiden aikaan asunnolta tarkastuspisteelle. Ulkona oli tänä aamuna kylmä, mutta auringonnousu oli kaunis, kun se värjäsi taivaanrannan vaaleanpunaiseksi Jordanian suunnasta. 

Koska sunnuntai on työviikon ensimmäinen päivä, viideltä oli jo noin 600 miestä jonottamassa muurin luona ja odottamassa tarkastuspisteen avautumista. Tarkastuspisteen pitäisi olla auki 24 tuntia vuorokaudessa, mutta käytännössä näin ei ole. Tänään se avautui klo 05:23.

Miehet alkoivat kulkea ensimmäisen korkean metallisen pyöröportin läpi. Portti laskee vain eteenpäin. On sydäntä särkevää seurata, kuinka miehet itse järjestäytyvät ennen portille menoa – he ottavat vihreän henkilöllisyystodistuksen avattuna käteensä ja avaavat työlupalappunsa.

Niitä näkyvillä pitäen he menevät yksitellen pyöröportin läpi ja kulkevat betonisessa ikkunallisessa kopissa istuvan sotilaan ohi. Tänään kopissa oleva sotilas laski ihmisiä läpi suhteellisen joutuisasti. Pyöröportti naksahteli tasaiseen tahtiin eikä sitä pysäytetty minuuteiksi.

Ensimmäiseltä portilta pitää kävellä avonaisen pihan poikki halliin, laskeutua pitkää käytävää, laskeutua vielä lisää ja jonottaa metallinpaljastimelle ja läpivalaisukoneelle. Useimpina aamuina kaksi kolmesta metallinpaljastimesta on auki, niin tänäänkin.

Metallinpaljastimelle pääsee ainoastaan toisen korkean metallisen pyöröoven kautta. Miehet tietävät mitä heidän tulee tehdä ja jo jonottaessaan he ottavat kaiken mahdollisesti piippaavan pois taskuistaan pieneen muovipussiin, ottavat housuista vyön pois ja avaavat kengännauhat, jotta voisivat laittaa kengät läpivalaisuhihnalle.

Israelin armeijan sotilas istuu ikkunan takana betonikopissa ja kommunikoi miesten kanssa mikrofonin ja kaiuttimien kautta. Toisinaan siellä on kova meteli, kun sotilas huutaa ohjeita kaiuttimesta hepreaksi.

Metallinpaljastimella erottaa heti ne palestiinalaiset, jotka kulkevat tarkastuspisteen läpi päivittäin ja ne jotka eivät. Toisinaan jono pysähtyy, metallinpaljastin piippaa toistuvasti, pyöröoven yläpuolelle syttyy punainen valo, joka estää pääsyn eteenpäin ja kuuluu kamala meteli, kun sotilas huutaa hepreaksi mikrofoniin ja ilmeisesti selittää mitä vielä pitää ottaa pois päältä, jotta pääsisi läpi ja eteenpäin tarkastuspisteellä. Sitten jono liikahtaa taas eteenpäin.

Metallinpaljastimelta pääsee vain yhteen suuntaan, kolmannen korkean pyöröportin läpi kolmannelle tarkastuspisteelle, jossa betonikopissa ikkunan takana istuva sotilas ottaa ihmisiltä yksitellen henkilöllisyystodistuksen pienen luukun kautta, laittaa sen tietokoneen lukulaitteeseen ja tarkistaa erillisen lupalapun. Sotilas joko katsoo papereiden olevan kunnossa ja laskee tulijan taas yhden pienen pyöröportin läpi ulos tarkastuspisteeltä tai sitten ei laske häntä läpi.

Miltä tahansa kolmesta pisteestä saattaa joutua käännytetyksi takaisin, edes voimassaoleva kulkulupa ei takaa läpipääsyä. Joinakin aamuina ensimmäisen pisteen sotilas on sanonut, että lupalapun pitää olla aivan tuore. Näin ollen ihmisiä, joiden lupa oli myönnetty huhtikuun 15. päivä ja se olisi voimassa heinäkuun 15. päivään asti, ei laskettu läpi toukokuun puolessavälissä, koska lupalappu ei ollut tarpeeksi uusi.

Tämä kaikki pitää käydä läpi joka ikinen kerta, kun matkustaa Betlehemistä ulos Jerusalemin suuntaan tarkastuspiste 300:n kautta jalkaisin. Autolla kulkeminen on hieman helpompaa.

Applied Research Institute Jerusalem ARIJ:n nettisivuilta löytyy mm. kuvia tarkastuspisteestä ja sen pohjapiirros (http://www.poica.org/editor/case_studies/view.php?recordID=696). 

Minulla on mennyt pitkä aika ilman että olen pystynyt kirjoittamaan mitään. Koko se aika, jonka olen viettänyt Betlehemissä, on tähän asti ollut kirjoittamatonta aikaa. En ole yksinkertaisesti kyennyt saamaan ajatuksiani järkevästi ilmaistua paperille.

Alkukoulutuksen aikana kirjoitin paljon, ehkä siksi, että kaikki oli uutta ja ihmeellistä, siksi laitoin siitä kaikesta viestiä ystävilleni ja tuttavilleni Suomeen. Mutta toukokuun puolessavälissä muutama päivä sijoituspaikkaani Betlehemiin saapumisen jälkeen lakkasin kirjoittamasta.

Elän kummallisessa maailmassa, jota yritän luonnollisesti ymmärtää, mutta koska tätä ei voi ymmärtää, tässä ei ole mitään järkeä eikä logiikkaa, en saa myöskään mitään kirjoitettua. Sillä kuinka ihmeessä minä voisin kirjoittaa jostakin, jota en ymmärrä laisinkaan? Aina kun kuvittelee ymmärtävänsä edes jotakin, tulee eteen jotain, joka kääntää taas kaiken päälaelleen.

Miten minä voisin kertoa siitä, mitä näen, koen ja tunnen? Kuinka voisin kertoa siitä, että ensimmäisiä kertoja ollessani tarkkailemassa tarkastuspisteellä itkin nähdessäni ihmisiä kohdeltavan kuin karjaa? Kuinka voisin kertoa tunteesta, joka tulee keskustellessani aseistetun ja ylimielisen israelilaisen sotilaan kanssa?

Kuinka voisin kertoa siitä, miltä tuntuu, kun kuulee keskellä yötä Israelin armeijan pelottelu- ja varoitusmielessä tekemästä kotitarkastuksesta tuttavan kotiin, jonka aikana 4 viikon ikäinen tyttövauva joutui olemaan kolme tuntia pidätettynä pihalla kun hänen vanhempiensa taloa käytiin läpi todennäköisesti siksi, että perheen isä vastustaa aktiivisesti kylän ympärille rakennettavaa muuria?

Kuinka tästä kaikesta voi kertoa?

Nyt kirjoittamani asiat ovat pahoja ja rumia asioita muurista ja sotilaista. Täällä on kuitenkin valtavan paljon ihania ja kauniita asioita kaikesta huolimatta. Minun pitäisi pystyä kirjoittamaan myös niistä.

Esimerkiksi lapsista, jotka rakastavat sitä, että heistä otetaan kuv(i)a ja sitten näytetään heille. Digikameralla se onnistuu, eilenkin Hebronissa Omarin moskeijassa oli lapsia, jotka pyysivät tulla kuvatuksi ja sitten kikattaen katsoivat itsestään otettuja kuvia. Tai elämän pieniä ylellisyyksiä kuten manikyyrissä ja pedikyyrissä käynti tai Hebronin kenkäkaupat tai se Ranskassa koulutuksensa saaneen kondiittorin pitämä kahvila Betlehemissä, josta saa aivan ihania herkkuja? Tai kaikki valtavan ystävälliset ja vieraanvaraiset ihmiset Betlehemin alueella?

Miksi pahat asiat nousevat aina pintaan enemmän kuin hyvät asiat?