Elämä paossa

Israelin valtio perustettiin vuonna 1948 Palestiinaan. Itsenäisyysjulistusta seuranneessa Arabi-Israel sodassa Israel laajeni, ja yli 700 000 (1) Palestiinan arabia pakeni tai häädettiin uuden juutalaisvaltion alueelta. Länsirannalla on lähes miljoona rekisteröitynyttä pakolaista, joista noin neljännes asuu pakolaisleireillä (2).

YK:n perustama Al Arroubin leiri on yksi Länsirannan yhdeksästätoista pakolaisleiristä. Hebronin ja Betlehemin välissä sijaitsevaan leiriin majoittui satoja palestiinalaispakolaisia 37 eri kylästä nykyisen Keski- ja Etelä-Israelin alueelta. Useimmat heistä uskoivat leirielämän olevan tilapäistä ja kotiinpaluun koittavan vuoden sisällä. Israel ei edelleenkään salli palestiinalaispakolaisten paluuta kotiseuduilleen. Väliaikaisen telttakylän tilalla on nyt taloja ja leirin väkiluku on kasvanut 8300 ihmiseen.

Pakolaisleirin asukkaat ovat joutuneet aloittamaan elämänsä alusta. Seuraaville sukupolville on kuitenkin haluttu jättää jotain perinnöksi, ja koulutuksen arvostus on Al Arroubissa korkealla. Alueella toimii neljä koulua: kahta ylläpitää UNRWA ja kahta Palestiinan hallitus. Punaisen Ristin kansainvälisen komitean palveluksessa työskentelevän Nidal Alafarajin mukaan 70 prosentilla leirin asukkaista on vähintään ylioppilastutkintoa vastaava koulutus.

Pitkittynyt konfliktinratkaisu yhdistettynä sosiaaliturvasysteemin puuttumiseen on vahvistanut pakolaisten riippuvuutta ulkomaisesta avusta. Koulutuksen lisäksi

 

Kuva 1. Pakolaisleirillä asuva Nidal Alafarajin uskoo muutokseen: "Meillä on vahva sukupolvi tulevaisuutta varten".

UNRWA on pyrkinyt takaamaan leirillä asuvien ruokaturvan. Ruoka-avun määrä on kuitenkin vähentynyt, vaikka väkiluku on kasvanut. Alafarajin mukaan UNRWA:n ruoka-apu oli vielä kymmenen vuotta sitten 1500 pakkausta kuussa. Vuoteen 2007 mennessä se oli vähentynyt noin 400:än. Tammikuussa 2010 UNRWA otti käyttöönsä uuden järjestelmän, jonka mukaan avunsaajat arvotaan. Sen vuoksi 1500 perheestä, jotka on luokiteltu sosiaalisista vaikeuksista kärsiviksi, ruoka-avun saa kuukausittain vain neljästä viiteen perhettä. Myös terveyspalvelut ovat leirin kokoon nähden riittämättömät. Al Arroubissa on ainoastaan yksi klinikka, jossa toimii lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa. Asukkaiden on haettava apua Hebronin ja Betlehemin sairaaloista mikäli klinikka ei ole auki. Israelin armeija kontrolloi leiriin johtavia portteja ja sulkee ne päivittäin. Sairaalaan päästäkseen asukkaat joutuvat käyttämään kiertotietä, joka lisää matkan kestoa ja siten viivästyttää hoidon saamista.

Alafarajin kanssa keskustellessani alkaa pakolaisleirin viereisiltä kukkuloilta kuulua laukauksia. Sotilaat ovat lähestymässä. "Heillä ei ole mitään kunnioitusta meitä kohtaan", kertoo Alafarajin. Ž"He eivät edes koputa, vaan rikkovat ikkunat välittämättä siitä, kuinka se esimerkiksi lapsia pelottaa". Nuoria miehiä ja jopa lapsia pidätetään lähes jokaöisissä ratsioissa rutiininomaisesti. Suurin osa viedään Israelin armeijan operoimaan vankilaan läheisen siirtokunnan alueelle. Se on yksi niistä kolmesta israelilaisesta vankilasta, jossa pidetään vangittuna myös lapsia.

 

 

 

Kuva 2.  Lapsia vangitsemalla Israel toimii YK:n lapsen oikeuksien sopimusta vastaan. Pidätykset ja vangitsemiset aiheuttavat lapsille sekä fyysisiä että psykososiaalisia ongelmia, joilla on kauaskantoisia vaikutuksia palestiinalaisyhteisöjen henkiseen hyvinvointiin

 

 

 

 

 

Erja Säkkinen, Hebron.

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta lähettävän tahon (Kirkon Ulkomaanapu) mielipidettä.

 

Zaynab ja Safiye ovat Arroubin pakolaisleirin alkuperäisiä asukkaita. Lue heidän viestinsä maailmalle.

(1) 711,000 on YK:n virallinen arvio. United Nations Conciliation Commission, 1950. General Progress Report and Supplementary Report of the United Nations Conciliation Commission for Palestine, Covering the Period from 11 December 1949 to 23 October 1950, (U.N. General Assembly Official Records, 5th Session, Supplement No. 18, Document A/1367/Rev. 1)
(2) UNRWA: West Bank camp profiles: http://www.unrwa.org/etemplate.php?id=103