Kuinka tästä voi kertoa?

Minulla on mennyt pitkä aika ilman että olen pystynyt kirjoittamaan mitään. Koko se aika, jonka olen viettänyt Betlehemissä, on tähän asti ollut kirjoittamatonta aikaa. En ole yksinkertaisesti kyennyt saamaan ajatuksiani järkevästi ilmaistua paperille.

Alkukoulutuksen aikana kirjoitin paljon, ehkä siksi, että kaikki oli uutta ja ihmeellistä, siksi laitoin siitä kaikesta viestiä ystävilleni ja tuttavilleni Suomeen. Mutta toukokuun puolessavälissä muutama päivä sijoituspaikkaani Betlehemiin saapumisen jälkeen lakkasin kirjoittamasta.

Elän kummallisessa maailmassa, jota yritän luonnollisesti ymmärtää, mutta koska tätä ei voi ymmärtää, tässä ei ole mitään järkeä eikä logiikkaa, en saa myöskään mitään kirjoitettua. Sillä kuinka ihmeessä minä voisin kirjoittaa jostakin, jota en ymmärrä laisinkaan? Aina kun kuvittelee ymmärtävänsä edes jotakin, tulee eteen jotain, joka kääntää taas kaiken päälaelleen.

Miten minä voisin kertoa siitä, mitä näen, koen ja tunnen? Kuinka voisin kertoa siitä, että ensimmäisiä kertoja ollessani tarkkailemassa tarkastuspisteellä itkin nähdessäni ihmisiä kohdeltavan kuin karjaa? Kuinka voisin kertoa tunteesta, joka tulee keskustellessani aseistetun ja ylimielisen israelilaisen sotilaan kanssa?

Kuinka voisin kertoa siitä, miltä tuntuu, kun kuulee keskellä yötä Israelin armeijan pelottelu- ja varoitusmielessä tekemästä kotitarkastuksesta tuttavan kotiin, jonka aikana 4 viikon ikäinen tyttövauva joutui olemaan kolme tuntia pidätettynä pihalla kun hänen vanhempiensa taloa käytiin läpi todennäköisesti siksi, että perheen isä vastustaa aktiivisesti kylän ympärille rakennettavaa muuria?

Kuinka tästä kaikesta voi kertoa?

Nyt kirjoittamani asiat ovat pahoja ja rumia asioita muurista ja sotilaista. Täällä on kuitenkin valtavan paljon ihania ja kauniita asioita kaikesta huolimatta. Minun pitäisi pystyä kirjoittamaan myös niistä.

Esimerkiksi lapsista, jotka rakastavat sitä, että heistä otetaan kuv(i)a ja sitten näytetään heille. Digikameralla se onnistuu, eilenkin Hebronissa Omarin moskeijassa oli lapsia, jotka pyysivät tulla kuvatuksi ja sitten kikattaen katsoivat itsestään otettuja kuvia. Tai elämän pieniä ylellisyyksiä kuten manikyyrissä ja pedikyyrissä käynti tai Hebronin kenkäkaupat tai se Ranskassa koulutuksensa saaneen kondiittorin pitämä kahvila Betlehemissä, josta saa aivan ihania herkkuja? Tai kaikki valtavan ystävälliset ja vieraanvaraiset ihmiset Betlehemin alueella?

Miksi pahat asiat nousevat aina pintaan enemmän kuin hyvät asiat?