Surunvalitteluja

Hazar ja Dina Turki, Michel Bahus ja Nader Hayak. Nämä ovat niiden neljän Israelin palestiinalaisen nimet, jotka juutalainen siirtokuntalainen Eden Nathan Zaada surmasi 4. elokuuta bussimatkalla Shfaramin arabikylässä Israelissa.  Hazar ja Dina olivat vain 23- ja 21 –vuotiaat sisarukset matkalla kotiin, iltapäivätauolla ollut Nader Hayak istui ystävänsä  Michel Bahusin, bussin kuskin, lähellä. He olivat kaikki Israelin kansalaisia.

Torstaina 11.8. suuntasin kohti Shfaramin kylää yhdessä israelilaisen naisten rauhanjärjestön Bat Shalomin edustajien kanssa esittääkseni surunvalittelut uhrien omaisille. Bat Shalom -järjestö, "rauhan tytär", syntyi alunperin palestiinalaisen Jerusalem Center for Women –järjestön  sisarjärjestöksi 1990-luvun alussa, ja järjestön jäseninä on sekä juutalaisia että Israelin palestiinalsia naisia.

Pikkubussin matkatessa eteenpäin kohti Pohjois-Israelia, en ollenkaan tiennyt, minkälaista vastaanottoa odottaa perheissä, joita suru oli kohdannut: matkassa mukana oli niin Israelin palestiinalaisia kuin juutalaisia naisia. Kuten eräs israelilainen tuttavani tiivisti tapahtuneen: kaksi muslimia ja kaksi kristittyä, jotka tappoi juutalainen. Jopa Israelin pääministeri Ariel Sharon kuvasi tekoa juutalaiseksi terrorismiksi.

Ensimmäiseen taloon saapuessamme meille sanottiin, että" täällä ovat saman katon alla muslimit, kristityt, druusit ja juutlaiset", ja että "heitä on melkein mahdotonta saada lähtemään". Kaiksissa kodeissa meidät poikkeuksetta otettiin lämpimästi vastaan. Illan mittaan kuulimme yhä uudelleen hepreaksi sanat: "Toda she batem, kiitos, että tulitte. Teidän vierailunne vahvistaa meitä."

Surunvalittelujen esittäminen oli äärimäisen herkkä tilanne. Kaksi tytärtään menettäneen äidin kuvatessa lapsiaan "paljon rakastetuiksi" kitkerän kahvin juonnin ja kuivattujen hedelmien nauttimisen lomassa, kyyneleet eivät olleet harvassa. Illan edetessä sanat tuntuivat loppuvan täysin kesken suunnattoman surun edessä. Eräs nainen tiivistikin asian: meillä ei ole, mitä sanoa. Illan päätteeksi sytytimme kynttilät uhrien muistoksi tapahtumapaikalle, ja olimme vain - hiljaa.

Minulle kerrottiin, että ensimmäisen intifadan aikana israelilaisia vieraili jopa Länsirannan surukodeissa esittämässä osanottonsa. Toisen intifadan myötä isralilaisia on kielletty menemästä palestiinalaisaluelille, ja toisaalta, he ovat myös tunteneet entistä enemmän etteivät he enää ole tervetulleita. Niin tai näin, surunvalittelujen esittämisessä Shframin arabikylässa Israelissa ei sinänsä tuntunut olevan mitään uutta tai ihmeellistä, ehkä muiden kuin minun, ulkopuolisen silmissä.

Eräs palestiinalainen taksikuski kysyi minulta, mitä "juutalaiset" ajattelevat  siitä työstä, mitä Hebronissa teen. Vastasin, että se riippuu, keneltä kysyy. Monet juutalaiset ja Israelin palestiinalaiset tuttavani eivät hyväksy Israelin valtion toimintaa ja toimivat aktiivisesti miehityksen lopettamiseksi. Sen sijaan juutalaiset siirtokuntalaiset Hebronissa toisinaan ahdistelevat ja kivittävät jopa meitä, kansainvälisiä vapaaehtoisia.

Miehityksen todellisuuden kohtaaminen Länsirannalla on ollut minulle koko viimeisen lähes vuoden ajan hyvin järkyttavää. Siksi olen aina ollut hyvin kiitollinen voidessani muistaa ja kertoa, että tiedän, että on olemassa israelilaisia, jotka ovat valinneet määrätietoisesti rauhan tien, ja ajavat asiaansa rohkeasti, toimien  vahvasti sen puolesta, minkä uskovat oikeaksi. Tunnen, että olen saanut olla äärimmäisen etuoikeutettu oppiessani tuntemaan heidät.  Seisoessani Bat Shalomin lähetystön  rinnallaa surukodeissa, olin hyvin ylpeä heistä ja kiitollinen siitä, että sain olla läsnä ja jakaa surun ja kyyneleet.

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta EAPPI-koalition (Kirkon Ulkomaanapu, Ortodoksisen kirkon ulkomaanapu Ortaid ja NNKY-liitto ry. )kantaa.