H2:n vangitut lapset

Aluksi en tunnistanut häntä, mutta kun kuulin hänen nimensä ja että hän käy Cordoban koulua Tel Rumeidassa, tiesin, että olin tavannut hänet aikaisemmin. Viime marraskuussakin hän oli väsyneen näköinen, mutta leikki siitä huolimatta pikkusiskonsa kanssa, ja hymyili. Tänä aurinkoisena aamuna ilma oli täynnä lasten naurua, mutta hän oli väsynyt ja kalpea, eikä vastannut tervehdyksiini. Oli ensimmäinen päivä Defence for Children Internationalin kesäleirillä, jonka tarkoituksena oli ”edistää Hebronin piirikunnan lasten kestävyyttä ja psykososiaalista hyvinvointia.”

Samassa lapsiryhmässä vihainen silmäpari tuijotti meitä, kansainvälisiä vapaaehtoisia. Tyttö ei reagoinut mihinkään, vastannut hymyihin: hän vain tuijotti, näyttäen hyvin epäluuloiselta ja syyttävältä. Myöhemmin leirin aikana meille selvisi, että myös hän asui Tel Rumeidan alueella, ja että kesäleiri oli yksi niistä harvoista mahdollisuuksista hänelle ja hänen siskoilleen päästä ulos, oman kotitalonsa ulkopuoliseen maailmaan. 

Näiden lasten luottamuksen voittaminen vei paljon kärsivällisyyttä ja paljon aikaa. Muiden lasten kanssa leikkiminen, ilmapallojen puhaltaminen ja askarteleminen sekä nallekarhu Petterin tapaaminen saivat kuitenkin jään pikkuhiljaa sulamaan, ja tyttöjen käytös alkoi muistuttaa muiden leirin lasten käytöstä.

Siirtokuntien puristuksessa

Syitä kyseisten lasten passiivisuudelle on varmasti useita, mutta ne kaikki juontavat juurensa samaan alkutekijään. Heidän kotinsa sijaitsevat sotatila-alueella, keskellä Israelin kontrolloimaa Hebronin H2-aluetta, jossa siirtokuntalaiset asuvat heidän naapureinaan. H2-alueella sijaitsee neljä Israelin siirtokuntaa, joissa on arviolta yhteensä 400-500 asukasta, joita Israelin armeija jatkuvasti suojelee. Tel Rumeidan alue sijaitsee näiden neljän siirtokunnan välissä, ja armeijan sekä siirtokuntalaisten toiveet ja pelot kontrolloivat alueen palestiinalaisten asukkaiden elämää. 
Koko tilanteen karmeus paljastuu Tel Rumeidan alueen perheissä vierailemalla. Talot sijaitsevat aivan armeijan sotilaspisteiden nurkkien takana, ja raskaasti aseistetut sotilaat partioivat kaduilla tämän tästä. Joidenkin talojen katoilla pitää Israelin armeija majaansa, ja sotilaat pitävät lapset valveilla myös öisin. Toiset kodit sijaitsevat aivan siirtokunnan tuntumassa, ja lasten täytyy hiipiä koteihinsa, äänettömän varovasti, välttääkseen siirtokuntalaisten häirintää. Aina silloin tällöin siirtokuntalaiset voi kohdata kadulla kävelemästä: jotkut heistä kantavat mukanaan konekivääriä, nuoremmat kourassaan kiviä. Lasten ei ole turvallista leikkiä kaduilla: heidät on tuomittu syntymästään saakka elämään vangittuina.

Kotiensa sisällä, turvallisessa ympäristössä, ennen hiljaiset lapset heräävät eloon. Eräs tytöistä juoksee ympäriinsä, kuin koettaen olla joka paikassa samaan aikaan, nauraen villisti. Hänen hyperaktiivisuutensa käy muun perheen hermoille, mutta rauhoittelu ei tunnu onnistuvan. Toisessa kodissa ystävällistä Petter –nallekarhua heitellään mielivaltaisesti lattialle, ja hän melkein päätyy keskellä huonetta hyrräävään tuulettimeen. Me, ulkopuoliset vieraat, olemme luksusta Tel Rumeidassa, sillä vain virallisesti vain alueella asuvat ja kansainväliset työntekijät voivat päästä tarkastuspisteen läpi alueelle. 

Lapset kaltereiden takana

Lyhyt kävelymatka syvemmälle H2-alueelle paljastaa, etteivät näiden kahden Tel Rumeidan lapsen tarinat suinkaan ole poikkeuksellisia. Päinvastoin, heidän tarinansa voisivat olla kenen tahansa Hebronin vanhan kaupungin lapsen tarinoita.

Aivan kuuluisan Abrahamin moskeijan lähimaastossa, entisen eläväisen torin alueella, kadut näyttävät nyt tyhjiltä ja hylätyiltä. Ruosteiset kyltit muistuttavat meitä ennen maailmankuulusta keramiikkateollisuudesta, joka nyt on kuihtunut lähes olemattomiin. Matkalla ohitamme Israelin poliisiaseman ja armeijan sotilaspisteitä, siirtokuntalaisten autot ajavat ohitsemme nopealla vauhdilla. Suljettujen kauppojen oviin on maalattu Daavidin tähtiä ja graffiteja kuten ”kuolema arabeille”. Israelilainen siirtokunta Abrahan Avinu, Abraham isämme, on lähellä.

Yhtäkkiä kävelymatkamme keskeyttävät lapsenomainen kikatus, ja tervehdykset ”Hello” ja ”How are you?”. Mutta ympärillämme ei näy ketään: mistä kyseiset äänet tulevat? Katsomme ylös, ja saamme vastauksen: äänet tulevat Kiryat Arban siirtokuntaan johtavan kadun varrella olevien talojen korkealla olevista ikkunoista. Ikkunoiden eteen on kiinnitetty vahvat rautaverkot suojaamaan lasia siirtokuntalaisten heittämiltä kiviltä. Rautaverkko ja rautapalkit  muodostavat ikkunan ympärille häkin, jossa lapset voivat istua ulkona raittiissa ilmassa, mutta turvallisesti.

Meille huutelevat lapset ovat kaikki pakkautuneet yhteen ikkunahäkkiin, hymyillen iloisesti meille ja vilkuttaen. Muut kadun lapset yhtyvät heidän huutoihinsa, huuto kaikuu pitkin katua. Kun jatkamme kävelymatkaamme, lapset tarkkailevat meitä kaltereidensa takaa. Mutta kun otamme kameramme esiin, lapset pakenevat vikkelästi sisälle koteihinsa.

Normaali elämä

Kuten Tel Rumeidan lapset,  nämäkään näennäisesti kuolleiden katujen lapset tuskin muistavat muunlaista elämää. He ovat kasvaneet hylätyillä kaduilla, varoen ohi kulkevia siirtokuntalaisia. Väkivallan pelko pitää heidät poissa kaduilta: useimmat lapset täällä viettävät lapsuutensa sisätiloissa. Sotilaat ja siirtokuntalaiset olivat täällä jo ennen heidän syntymäänsä.

Iloisen ja onnellisen kesäleiripäivän jälkeen muutamat Tel Rumeidan lapset odottavat meitä portilla ja tarttuvat käsiimme, että voisimme saattaa heidät kotiin. Kun valmistaudumme kulkemaan torialueelta Tel Rumeidan alueelle johtavan armeijan tarkastusen läpi, pysähdymme ottamaan valokuvan rohkeasta nallekarhu Petteristä, joka auttaa lapsia kotimatkalla, ettei heitä pelottaisi niin paljon.

Todennäköisesti kuitenkin me, pienten lasten rinnalla kulkijat, pelkäämme eniten. Tarkastuspisteellä  eräs lapsista huomaa unohtaneensa ostaa perunalastuja, ja juoksee takaisin kauppaan. Odotellessamme häntä, toinen lapsi tarjoaa kärsivälliselle vapaaehtoiselle jäätelöä aivan sotilaiden nenän alla. Yksi vuorostaan osaa tervehtiä sotilaita ”sotilaskielellä”: ”Shalom!”, virnistäen samalla.

Sotilaat ja tarkastuspisteet ovat varmaankin olleet paikallaan niin kauan kuin lapset jaksavat muistaa, ja he ovat tottuneet konekivääreihin, armeijanvihreisiin univormuihin ja luotiliiveihin. Toisinaan lapset voi löytää leikkimästä armeijan sotilaspisteen vierestä, tai puhumasta sotilaille.

Ohitamme tarkastuspisteen hymyillen ja nauraen, jättäen taaksemme muutaman hieman hämmentyneen sotilaan. Pitäen tyttöjä käsistä kiinni, me annamme heidän johtaa meidät ylös katua, kohti kotia. Loppujen lopuksi, he tuntevat tien paljon paremmin kuin me.

 

Silje Kristiansen ja Heidi Kumpulainen

19.10.2005

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta EAPPI-koalition (Kirkon Ulkomaanapu, Ortodoksisen kirkon ulkomaanapu Ortaid ja NNKY-liitto ry. )kantaa.