Kuuden päivän sodan seitsemäs päivä jatkuu yhä

Juho/ Betlehem

Israelissa valmistaudutaan parhaillaan kuuden päivän sodaksi nimitettyjen vuoden 1967 tapahtuminen 50-vuotisjuhlallisuuksiin. Seremonioiden keskipisteenä tulee toimimaan usealle suomalaiselle varsin tuntematon noin tuhannen asukkaan paikkakunta nimeltä Kfar Etzion. Pienen kokonsa lisäksi juhlapaikkavalinta on sikäli poikkeuksellinen, että se sijaitsee Israelin nyt juhlistamassaan sodassa miehittämällä Länsirannalla, kansainvälisesti Israelin ja suunnitellun palestiinalaisvaltion rajana pidetyn vuoden 1949 aselepolinjan palestiinalaispuolella. Kyseessä on ensimmäinen miehitetylle alueelle perustettu siirtokunta ja juhlallisuuksiin on varattu miljoonaluokan budjetti. Kfar Etzion on osa Betlehemin lounaispuolella sijaitsevaa, yhteensä noin 70 000 asukkaan Gush Etzionin siirtokuntablokkia, jonka Israeliin liittämiseksi – kansainvälisen lain vastaisesti – rakenteilla oleva erotusmuuri sulkee sisäänsä myös useita palestiinalaiskyliä (ks. kartta alla, parempiresoluutioinen versio täällä). Pahiten puristuksissa on kartan keskiosasta löytyvä Khallet Sakariya, jonne kulkeminenkin täytyy suorittaa siirtokuntalaisteitä pitkin. Kun EAPPI-tarkkailijoille tarjoutui mahdollisuus käydä katsomassa kylän tilannetta, tartuimme siihen kärppänä.

29.05.2017 Bethlehem area map access restrictions UNOCHA

Palestiinalaisten toisen kansannousun jälkeen käydyissä Oslon neuvotteluissa 1990-luvulla Länsiranta jaettiin A-, B- ja C-vyöhykkeisiin, joista kaikkien oli tarkoitus siirtyä palestiinalaishallintaan vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Beit Sakariya (kyläläiset vierastavat kartoissa käytettyä nimitystä Khallet Sakariya israelilaisten antamana) sijaitsee yli 60 % Länsirannasta kattavalla vyöhyke C:llä, jonka oli määrä siirtyä palestiinalaishallintaan viimeisessä aallossa. Käytännössä vyöhykejako kuitenkin sementoi Israelin vallan näillä yleensä kaikista lähimpänä siirtokuntia sijaitsevista alueista eikä vallan siirtämisestä palestiinalaiskäsiin ole ilmoilla ollut merkkejä aikoihin. Niillä asuviin palestiinalaisiin sovelletaan hyvin yksityiskohtaista ja elämää hankaloittavaa byrokratiaa, jonka tarkoitukseksi on helppo tulkita asukkaiden ohjaaminen kodeistaan muuttamiseen. Esimerkiksi kaikki itse omistettuihinkin maa-alueisiin ja niillä sijaitseviin rakennuksiin liittyvät muutostyöt edellyttävät erillistä lupaa, joita myönnetään erittäin harvoille – tapaamamme Norjan pakolaisneuvoston (NRC) asiantuntija arvioi hakemusten hylkäämisprosentiksi 99. Samaan aikaan usein yksityisille palestiinalaismaille luvatta perustetut siirtokunnat laajenevat aggressiivisesti. Epätasa-arvon kirjaimellisesti tuntee takalistossaan Beit Sakariyaan saavuttaessa, sillä kääntyminen sileältä siirtokuntalaistieltä monttuisalle kylänraitille saa hyvin jousitetun maastoauton pomppimaan puolelta toiselle kuin minkäkin huvipuistolaitteen. Rakennus- ja korjauslupien myöntämättömyydestä johtuen myös palestiinalaisten talot ovat etenkin ympäröivien siirtokuntien uudenkarheaan rakennuskantaan verrattuna alkeellisia, useassa rakennuksessa huteran oloisesti kiinnitetyt aaltopellit ajavat sekä seinien että katon virkaa.

Beit Sakariyan rakennusratkaisuista paistaa pysyvä väliaikaisuus.

Mikäli C-vyöhykkeellä asuva palestiinalainen ”jää kiinni” esimerkiksi vuotavan ränninsä korjaamisesta ilman Israelin siihen vaatimaa lupaa ja hän saattaa korjaustyönsä loppuun israelilaisten töidenpysäytysmääräyksestä huolimatta, hänet voidaan määrätä purkamaan koko talonsa. Jos hän ei tee tätä itse, talo puretaan sotilaiden tukemana puskutraktorilla, palestiinalainen menettää maansa ja saa lopuksi vielä laskun operaation kuluista. Tämä siitä huolimatta, että kansainvälisessä laissa turvataan miehitettyjen alueiden asukkaiden oikeus omaisuuteensa. Suuri osa vyöhyke C:llä alkujaan asuneista palestiinalaisista on (miehittäjän aikeiden mukaisesti) kyllästynyt elämänsä tarkkaan kontrollointiin ja muuttanut jo ennestään tiheästi asutetuille ja kalliimmille mutta sääntelyn suhteen hieman vapaammille A- ja B-vyöhykkeille. Ratkaisuun on päätynyt moni sakariyalainenkin ja kylään jääneet kertovat tunnelman osassa perheitä enteilevän vastaavaa. Niistä kyläläisistä, jotka ovat päättäneet jäädä, osa on kaikesta huolimatta ottanut riskin ja asentanut talonsa katolle aurinkopaneeleita tai tasoittanut pihaansa sementillä. Tällaisiin toimiin ryhdytään kyläläisten mukaan ainoastaan sapattina, jolloin siirtokuntalaisten liikkuminen alueella on epätodennäköisintä. Lupien saaminen yhteiskäyttöönkään tarkoitetuille rakennuksille on vaikeaa: kylän moskeijan jo aloitetun minareetin rakentaminen jouduttiin taannoin keskeyttämään israelilaisten vaatimuksesta. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen sakariyalaiset uskaltautuivat rakentamaan kylään koulun pienimmille lapsille. Silläkin on purkumääräys, mutta sen täytäntöönpanosta ei kyläläisten mukaan pitäisi olla välitöntä uhkaa. Vanhemmat lapset kulkevat yläkouluunsa läheisten kukkuloiden yli kulkevaa maastopolkua, sillä siirtokunnan teitä pitkin kulkevia palestiinalaisia häiriköidään jatkuvasti. Aikuisetkin liikkuvat vain autolla väkivallan pelosta.

Beit Sakariyan koulu. Taustalla näkyvät vaaleat rakennukset kuuluvat lähimmän siirtokunnan lapsille tarkoitettuun koulukompleksiin. Oikeanpuoleisin rakennuksista on liikuntakeskus, jossa on oppilaille mm. uima-allas.

Päätöstä Länsirannan miehityksen suureellisesta juhlistamisesta nimenomaan siirtokunnassa on vaikea nähdä rauhaa edistävänä. Se on kuitenkin linjassa viime vuosien lukuisten israelilaispäätösten kanssa, joilla pyritään vakiinnuttamaan miehitystä pysyväksi asiaintilaksi. Myös Israelin valtion viestintä aiheeseen liittyen heijastelee tätä kehitystä. Miehityksen jatkuessa sille on pyritty luomaan

Beit Sakariyan moskeijan rakennustyöt keskeytettiin minareettiin israelilaisviranomaisten määräyksestä. Rukouskutsua varten lähialueen puihin on piilotettu kaiuttimia.

oikeutusta myös sanavalintoihin liittyvällä vallankäytöllä ja virallinen viestintä on täyttynyt kiertoilmauksista ja luovasta uuskielestä. Länsirannan sijaan puhutaan raamatullisesti Juudeasta ja Samariasta tai korkeintaan villin lännen henkeen ”territorioista”, joilla asuu palestiinalaisten sijaan vain hajanaisia arabeja. ”Territorioiden” arabit eivät muodostaneet vuonna -67 itsenäistä Palestiinaa, joten kyse on miehityksen sijaan kiistellyn alueen ”hallinnoinnista” jotka pisimmälle menevien näkemysten mukaan asuvat nykyäänkin niin alkeellisesti, että itsehallinnon antaminen olisi jopa vastuutonta. Tällaisen kielenkäytön muodostumisen vasta miehityksen vakiinnuttua havaitsee esimerkiksi katsomalla näitä sotaa seuranneina vuosina tehtyjä Yleisradion reportaaseja, joissa Israelin armeijan edustaja puhuu suomalaistoimittajalle vielä sujuvasti miehityksestä ja palestiinalaisista ja painottaa kansainvälisen lain noudattamisen tärkeyttä. Viime vuosina tällaiset puheenvuorot ovat olleet yhä vain harvemmassa.

 

Vuoden 1967 tapahtumien nimittäminen kuuden päivän sodaksi on sekin tarkoitushakuista. Kertomus pienen Daavidin noususta julmien naapureidensa – Goljattien – ikeen alta kuin ihmeen kaupalla nopeaan salamavoittoon on tuttu meillä Suomessakin. Tämän sävyinen näkemys tapahtumista on kuitenkin aikalaisarkistojen salassapidon rauettua tehtyjen analyysien perusteella osoitettu vähintäänkin kyseenalaiseksi myös Israelin hallintoa edustaneiden kirjoittajien toimesta. Esimerkiksi myöhemmin Israelin Yhdysvaltain-suurlähettilääksi nimitetty Michael Oren toteaa palkitussa kirjassaan Six Days of War kyseessä olleen pikemminkin hiotun laajentumissuunnitelman kurinalainen toteutus hajanaisia ympäröiviä joukkoja vastaan – länsimaisin asein. Beit Sakariyassa vierailun jälkeen uudesta terminologiasta eniten korvaan särähtää kuitenkin pääministeri Netanyahunkin seremoniailmoituksessaan miehityksestä käyttämä fraasi, Juudean ja Samarian vapauttaminen. Länsirannalla asuu tällä hetkellä miehityksen alla lähes kolme miljoonaa palestiinalaista. Gazan kaksi miljoonaa palestiinalaista on käytännössä täysin eristetty ulkomaailmasta jättäen heidät karmaiseviin oloihin. Beit Sakariyan asukkaat voivat joko jättää sukukotinsa tai jäädä asumaan ahdistuksen, väkivallan uhan ja paikoin jopa kafkalaisia ulottuvuuksia saavuttavan byrokratian alle – ja sittenkin mahdollisen karkotuksen uhalla. Millaista vapautta tällainen on?