Oliivinkorjuuta ja toivon hetkiä

Riitta-Maija Palmusaari

Yanounissa toimivan EAPPI-ihmisoikeustarkkailijan mietteitä ja kokemuksia loka-marraskuussa 2015.

Oliivinkorjuu – rääkki ruumiille, lepo sielulle

Tilanne Israelissa ja Palestiinassa on rauhaton, mutta kuulemme pahoista tapauksista pääasiassa vain mediassa ja lukuisissa varoituksissa, joita puhelimiimme lähetetään. Pääasiassa oliivinkorjuu on sujunut niillä kylillä, joilla olemme käyneet, rauhallisesti. Yksi vähän uhkaava tapaus oli kylällämme, kun pari miestä siirtokunnasta kaahasi moottoripyörillä lähistöllä. Kaukaa katsoen olisi voinut luulla, että isot pojat siinä vain machoilevat ja esittelevät ajopeliensä hevosvoimia, mutta tarkempi katsominen paljasti, että heillä oli iso kivääri matkassa mukana. Kyläläisiä pelotti. Taitaa olla niin, että aina kun täällä näkee siirtokuntalaisen, pelottaa.

Iltakävelymme varrelta erkanee tie siirtokuntaan. Hyvin houkuttelevan näköinen tie, nousee loivasti ylös vuorille. Leikittelen ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos lähtisinkin seuraamaan sitä, mutta oikeasti ei sinne ole menemistä .Tämä korjuuaika on mukavaa aikaa, jos kaikki sujuu ilman välikohtauksia. Olemme olleet mukana auttamassa. On ihanan leppoisaa kuunnella oliivien ropisevan korjuualustaan tai ämpäriin, kuin kotona marjametsässsä olisi. Olen muistellut Lutherin suuhun – tosin hyvin erheellisesti, oikeasti se on paljon nuorempaa perua – pantua lausetta: ”Jos huomena tulisi maailmanloppu, tänään istuttaisin omenapuun.” Se muotoutui mielessäni: vaikka huomenna ei tule rauhaa, tänään poimin oliiveja. Ei tarvitse pohtia politiikkaa, tehdä vain yksinkertaista ruumiillista työtä. Sitten on kuumia päiviä jolloin kestokyky on aika lailla rajamailla. Minullekin auringon rakastajalle tulee hetkiä jolloin tunnen, että jos en tällä nimenomaisella hetkellä pidä taukoa, pökerryn, mutta niin sitä vain taistellaan eteenpäin seuraavaan virkistävään teekupposeen- aivan ihanaa, vahvaa makeaa teetä – tai ruokahetkeen. Ihmisillä on herkulliset eväät mukana, joista mekin pääsemme osallisiksi. Rankan työn lomassa ollaan vähän kuin piknikillä.

Pian on tarkoitukseni jättää tämä maaseudun, ainakin pinnalta katsoen, rauha joiksikin päiviksi ja mennä Jerusalemiin, ehkä Tel Aviviinkin, ensin vapaapäiville, sitten Jerusalemin tiimin työhön tutustumaan, jos Jumala suo. Tätä sanontaa kuulemme täällä arabiaksi tämän tästä, eikä se välttämättä kuulemma aina tarkoita paljon syvällisempää kuin ehkä, mutta kyllä se tässä maassa on mitä totisinta totta, Jos Jumala suo, se varaus on aina olemassa täällä, mutta niinhän se on kaikkialla. Emme ole itsemme varassa.

Elämää väkivallan varjossa

Taas tässä maassa eletään hyvin vaikeita aikoja. Ryhmämme ei ole joutunut todistamaan väkivaltaa siitä puhumattakaan, että sitä olisi kohdistettu meihin, mutta kyllä maan tilanne monin tavoin tuntuu arjessa. Tämän tästä saamme puhelimeen varoituksia alueista, joille ei pidä mennä. Niinpä kokouksia peruutetaan, matkareittejä muutetaan muutenkin liikkumisen kannalta hankalassa maassa, bussiin saattaa yks’kaks’ pelmahtaa joukko sotilaita raskaissa aseissaan jne. Työhömme on tullut uutena asiana talojen tuhoamisen seuranta ja raportointi. Israel harjoittaa ns. kollektiivista rankaisemista. Väkivaltaisuuksiin syyllistyneen koti, olipa se samalla vaikka kuinka monen syyttömän koti, saatetaan tuhota. Tuhoamismääräyksestä voi valittaa oikeuteen, mutta se kuulemma harvoin johtaa toivottuun tulokseen. Kuitenkin olemme olleet todistamassa perheen peräänantamattomuutta ja taistelutahtoa. Hehän eivät tavaroitaan pihalle kanna eivätkä avaimiaan kenellekkään luovuta. Toisaalla taas talo oli tyhjennetty,  siirretty turvaan kaikki mikä irti lähtee. Ihmiset reagoivat tragedioihinsa eri tavoin. Välillä todistamme sydäntäsärkeviä kyyneliä, mutta usein saa ihmetellä, miten arkisesti ja ikäänkuin maailman luonnollisimpana asiana ihmiset kertovat läheistensä vankeudesta. Lapsista kerrotaan kuka on naimisissa missäkin, kuka opiskelee missäkin ja kuka on vankilassa. Ei siinä sen kummempaa, ei marttyyrin kruunua sen paremmin kuin häpeän stigmaakaan.

Vaikeuksista huolimatta elämä jatkuu. Saattelemme edelleen lapsia kouluun, poimimme edelleen oliiveja, käymme edelleen vapaapäivillä ja niiden aikana voimme havaita, että myös turistien virta jatkuu. Eikä ilo ole kuollut. Sitä saimme olla todistamassa jälleen eräässä oliivinkorjuutilanteessa. Jos ne usein ovat piknikkejä työn lomassa, niin tämä oli lähinnä puutarhajuhla. Runsaan lounaan lisäksi eteemme kannettiin tämän tästä juotavaa ja pikkupurtavaa. Mukana oli paljon lapsia, joita me ulkomaalaiset kovasti kiinnostimme. Radiokin oli tuotu työtä vauhdittamaan. Mukavaa musiikkia sieltä tulikin, mutta välillä paahdettiin intifadaa. Tuo sana sieltä erottui ja joku meistä osasi arabiaa sen verran, että ymmärsi, ettei siinä intifadan vastustamisesta ollut kyse. Ei se tähän korjuujoukkoon kuitenkaan sotaista tunnelmaa luonut, vaan meno jatkui iloisena. Pikkupojat innostuivat tanssimaan ja meidän isot poikamme menivät mukaan. Lopuksi sitten rauhoituttiin juomaan taas kahvia ja juttelemaan ja heitettin ystävälliset jäähyväiset poskisuudelmin.

Myöskään yrittelijäisyys ei ole kuollut. Siitä on todisteena tämä kristittyjen pikkukylä, jossa olen nyt vapaapäiviä viettämässä. Tutustuin tähän paikkaan yhden kirkossakäyntimme yhteydessä. Käymme asuinpaikkamme ympäristön kirkoissa osoittamassa solidaarisuutta Palestiinan kristityille. Täällä tapasimme paikallisen olutpanimon emännän. Hiljattain perhe on alkoanut valmistaa myös viiniä ja heillä on tämä hotelli. Rouva on syntyjään kreikkalainen ja joutuu tämän tästä poistumaan maasta viisumia uusimassa. Myös tuotteiden ulosvienti tästä miehitetystä maasta on hankalaa, mutta niin he vain jaksavat yrittää iloisina ja tarmokkaina. Rouva ei tosiaankaan valittele, mutta kun hän kuvaili heidän bisneksiään, niin kyllä siinä tämän tästä toistui, että rauhaa tässä tarvittaisiin. Olisipa enemmän hänen ja niiden iloisten oliivinpoimijoiden kaltaisia, niiden joiden sydäntä katkeruus ei ole myrkyttänyt, niin se rauha voisi olla lähempänä.

Jerusalem, pyhä, paha kaupunki

Ei sille mitään voi ja pitäisikö voidakaan, että rakastan tätä kaupunkia. Huolimatta siitä, että tiedän, että kauheita asioita tapahtuu. Näyttävästi aseistettujen sotilaiden läsnäolo joka puolella muistuttaa väkivallan mahdollisuudesta, mutta kummasti siihen tottuu; ei pyssymiehen näkeminen tunnut missään, ehkä pitäisi tuntua. Huolimatta siitä, että tämä on sekä kansinvälistä oikeutta, että palestiinalaisten ihmisoikeuksia raskaasti rikkovan valtion pääkaupunki. Kaikesta huolimatta rakastan tämän kaupungin muureja, torneja, kirkkoja, enkä väsy katselemaan täällä vaeltavan väen moninaisuutta. Tuossa tulee mies tuolaisessa mustassa kaavussa, mitähän kirkkokuntaa hän edustaa, tuossa toinen myös mustissaan, mutta ohimokiharat kertovat selvästi, että hän on uskonnollinen juutalainen. Myös naisista on helppo huomata siihen ryhmään kuuluvat. Huivi solmitaan toisella tavalla kuin muslimeilla. Mutta ei aina voi tietää. Eivät kaikki kerro taustaansa vaatteilla. 100 %:sesti islamilaisella ”kotikylälläni” tiedän, että aina voi tervehtiä ”salam”,mutta täällä ehkä oikea olisikin ”shalom”. Rauhaa molemmat sukulaiskielet toivottavat tervehdykseksi, mutta vähän eri lailla ääntäen. No, tässä kaupungissa turvallinen vaihtoehto on ”hello”. Se ymmärretään eikä toivottavasti loukkaa ketään.

Kävin illalla kahvilla. Tilasin arabialaista ja myyjä kysyi kristillistä vai islamilaista. Minä tyhmänä tosikkona ihmettelemään, etä mitäs eroa siinä kahvissa on, mutta se olikin leikkiä. Kahvia ei sentään erotella, mutta muutenhan tämä on erottelujen, rajoja-aitojen maa. Yksi Jerusalemin suurista viehätyksistä kuitenkin on, että täällä kaikki on niin suloisessa sekasotkussa. Ovat nuo mitä erilaisimmilla ulkoasuillaan uskonsuuntaansa ilmaiseva; ja lieneekö kirkkokuntaa, joka ei olisi jotenkin tässä kaupungissa läsnä. Kirkonkellot kaikuvat tämän tästä samoin kuin muslimien rukouskutsutkin. Ja sitten on turistien virta. Niin monenkirjava on sekin joukko. On hauska tavoittaa milloin mistäkin kielestä tuttuja sanoja ja katsella retkikuntia. Mitähän ovat tulleet täältä etsimää, Ehkäpä sitä, mitä minäkin, tämän ainutlaatuisen, ristiriitojen repimän, väkivallan tahraaman, mutta kuitenkin niin ihanan kaupungin ainutlaatuista tunnelmaa.

Suuri sydän sotaisassa maassa

Sulattelen EAPPI-ryhmämme yhteisen puolimatkan kokoontumisemme, ns. midterm orientationin, antia. Olimme koko joukolla yhdessä kuuntelemassa mielenkiintoisia luentoja ja tutustumassa erilaisiin kohteisiin. Erityisesti mieleeni jäi käynti ihan Gazan tuntumassa olevassa israelilaisessa kaupungissa. Siellä tapasimme naisen, joka kantoi sisimmässään tämän maan moninaista tuskaa. Hän tiesi, mitä on elää jatkuvassa rakettien pelossa. Psykologit puhuvat posttraumaattisesta stressistä, mutta heidän stressissään ei ole mitään ”post”. Se on jatkuvaa. Eivätkä he kysy tuleeko seuraava sota, vaan koska se tulee. Hän suree yhteisönsä tähden. Monet eivät jaksa, vaan lähtevät. Hänellä on sydäntä myös gazalaisten kärsimykselle. Hän kuuluu joukkoon, joka yrittää pitää jonkinlaisia yhteyksiä rajan taakse. Hän suree sen ihmisen tähden, joka sodan aikana onnistui lähettämään heille kirjeen: auttakaa meitä, mekin olemme ihmisiä. Hän suree sitä, ettei ollut keinoa auttaa. Hän suree myös israelilaisten sotilaiden tähden, nuorten ihmisten. Jos he selviävätkin taisteluista hengissä ja yhtenä kappaleena, minkä jäljen sota jättääkään heidän mieleensä. Lopulta hän suree myös niiden israelilaisten tähden, joille sota on viihdettä. Hän kertoi, että ihmisiä kerääntyi hyvälle näköalapaikalle katselemaan Gazan pommituksia ja ”nauttimaan” sen äänistä kuin parhaasta konsertista.

Me, joita tämän maankolkan asiat kiinnostavat, asetamme helposti ihmisten kärsimykset vastakkain ikäänkuin kilpailemaan. Israelin ystävät surevat väkivallan pelossa elävien juutalaisten tilannetta ja Palestiinan ystävät heittävät vaakakuppiin palestiinalaisten monin verroin lukuisammat uhrit israelilaisten iskuissa. Niin on sitten mustavalkoinen maailma valmis ja onhan siinä helpompi suunnistaa, helpompi olla täysin rinnoin valitsemallaan puolella. Ei myöskään ole vaikeaa sallia  itselleen puhdasta tietämättömyyttä siitä, miten asiat todella ovat, sillä eihän meille Suomessa tietoa Palestiinan tilanteesta varsinaisesti tyrkytetä. Mutta jos tämän jatkuvan stressin keskellä elävä ihminenkin jaksaa nähdä myös vihollisen myötätunnon arvoisena, niin kai meidän ulkopuolelta asiaa tarkastelevienkin pitäisi avata mielemme molempien osapuolten kärsimykselle, vaikka se voikin vähän hiljentää vakaumuksen syvää rintaääntä.

EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta lähettävän tahon (Kirkon Ulkomaanapu) mielipidettä.