Toivoa toivottomaan aikaan

Israelilainen Moran Zamir kertoi suomalaisille kuulijoille marraskuussa tarinan, jossa aidan toisella puolella luullaan olevan hirviö. Molemmat, sekä israelilaiset että palestiinalaiset, luulevat toistensa olevan niitä. Tällä hän kiteytti sen mikä on Israel/Palestiina-konfliktin ytimessä: pelko ja tietämättömyys. Tämän myös moni eappi tajuaa vietettyään kolme kuukautta kentällä; kumpikaan osapuoli ei tunne toista, ja molemmat osapuolet on kasvatettu vihamaan toinen toistaan.

Sen jälkeen, kun Yhdysvaltojen presidentti Donald J. Trump päätti tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi, on Israelin ja Palestiinan välinen konflikti on ollut jälleen toistuvasti uutisotsikoissa. Yhteenottoja on ollut reilusti aiempaa enemmän ja jopa rauhanomaiset mielenosoitukset on tukahdutettu väkivaltaisesti.

Viime kuun lopussa EAPPIn kutsumana Tampereella, Helsingissä ja Turussa vierailut Combatants for Peace (CfP) -kansalaisjärjestö toi mukanaan pilkahduksen toivosta, ja herätti varmasti monessa meissä kysymyksen: olisiko 50 vuotta kestänyt konflikti sittenkin ratkaistavissa?

Tasavertainen, kaksikansallinen, ruohonjuuritason CfP-järjestö perustettiin vuonna 2006 ajatukselle, että väkivallan kierre voidaan rikkoa vain silloin, kun israelilaiset ja palestiinalaiset yhdistävät voimansa. Järjestö koostuu entisistä israelilaisista sotilaista sekä palestiinalaisista taistelijoista, jotka ovat aiemmin osallistuneet konfliktin väkivaltaisuuksiin. Suomen tilaisuudessa oli puhumassa Israelin armeijan entinen sotilas, Gazassa taistellut Moran Zamir ja Hamasin ex-jäsen, palestiinalainen Ahmed Helou. He kertoivat tilaisuudessa omat henkilökohtaiset tarinansa miehityksestä ja keskustelivat miehityksen vaikutuksista molempiin kansoihin sekä vallitsevasta nykytilanteesta.

Palestiinalainen Ahmed Helou vasemmalla, israelilainen Moran Zamir oikealla.
Miehistä on vuosien saatossa tullut hyviä ystäviä.

There is another way – on toinen vaihtoehto

CfP:n mukaan konfliktille on toinen vaihtoehto: dialogi ja rauha. Keskustelutilaisuuksien alussa Ahmed kertoi, että CfP:n jäsenten toimintaan kuuluu useita eri aktiviteetteja. Ryhmä jakaa henkilökohtaisia tarinoita, pitää luentoja kouluissa sekä järjestää rauhantyöpajoja ja väkivallattomia kansalaismielenosoituksia. Lisäksi on teatteriryhmä ja naisille omia naistenryhmiä. CfP pyrkii myös osoittamaan solidaarisuutta esimerkiksi auttamalla beduiineja rakentamaan uudelleen puretuksi tulleet telttansa. Monille järjestön jäsenille Muistopäivän seremonia, jossa kunnioitetaan ja muistetaan konfliktin uhreja molemmin puolin, on lisäksi erityisen merkityksellinen tapahtuma.

– CfP pyrkii luomaan toivoa tulevaisuudesta ja rauhasta. Teemme yhteistyötä, tapaamme toisiamme ja taistelemme miehitystä vastaan ilman väkivaltaa, kertoi Ahmed.

– Ideanamme on muuttaa ihmisten ajatuksia, heidän näkökulmaansa konfliktiin. Me taistelemme yhdessä lopettaaksemme miehityksen. Paras tapa selittää tilanne on jakamalla tarinoita, Moran jatkoi.

”Olemme kaikki tämän hirvittävän tilanteen uhreja.
Tämä järjestö on antanut minulle toivoa”,
Moran kertoi tarinaansa Helsingin tilaisuudessa.

Järjestön esittelyn jälkeen Moran ja Ahmed kertoivat kuulijoille henkilökohtaiset tarinansa miehityksestä ja ’kääntymisestä’.

Moran kertoi kasvaneensa vihreän linjan tuntumassa lähellä Hebronia sijainneessa kibbutsissa, josta pystyi näkemään sekä palestiinalaisten että israelilaisten asutuksia. Hän kasvoi käsityksessä, että israelilaiset olivat tarinan hyviä tyyppejä. Kenties Israelin armeija joskus syyllistyi vääryyksiin, mutta arabit olivat syypäitä kaikkiin konflikteihin, kun taas israelilaiset halusivat vain elää rauhassa. Näin ollen kun hänen kotinsa lähellä palestiinalainen iski, Moran pelkäsi ja vihasi.

Israelissa asevelvollisuus on pakollinen, miehillä asevelvollisuus kestää kolme ja naisilla kaksi vuotta. Ennen armeijaan siirtymistä Moran päätti kiertää vuoden verran Israelia. Itä-Jerusalemissa hän tapasi palestiinalaisen miehen, jonka talon Israelin armeija oli purkanut useita kertoja. Tätä hän kuvaili ensimmäiseksi ’halkeamaksi’ (crack) hänen siihenastisessa käsityksessään konfliktista.

Halkeamia tulisi vielä useita ennen kuin Moran liittyisi Combatantseihin. Ensimmäisen halkeaman, kuin myös monet muut sitä seuranneet, hän siirsi mielensä syvimpään nurkkaan, jotta hänen ei tarvitsi ajatella sen merkitystä enempää.
Asepalveluksensa aikana Moran sai merkittävän halkeaman yhden palestiinalaisen miehen kotona. Gaza on erittäin tiheästi asutettu kaistale, jonka johdosta Israelin armeija ottaa siellä liikkuessaan siviilien koteja haltuun komentokeskuksiksi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että talon asukkaat joutuvat olemaan yhdessä huoneessa ja vessaankin pääsee vain luvalla.

Kyseisen talon asukas oli Gazasta kotoisin oleva mies, joka oli pitkään asunut ja työskennellyt Israelin puolella Israelin kansalaisuuden omaavan palestiinalaisen vaimonsa ja lastensa kanssa. Toisen intifadan käynnistyttyä mies oli karkotettu takaisin Gazaan ja erotettu perheestään. Moranin kohdatessa miehen tämä ei ollut nähnyt perhettään seitsemään vuoteen. Hän oli menettänyt toisen jalkansa Israelin ilmaiskussa. Samassa iskussa oli tuhoutunut myös hänen appelsiiniviljelmänsä, jotka olivat olleet hänen elinkeinonsa. Mies oli menettänyt kaiken.

Kun Moran ja kolmekymmentä muuta israelilaissotilasta valtasivat hänen kotinsa, mies oli katsonut heitä silmiin osoittamatta minkäänlaista pelkoa aseistautuneita sotilaita kohtaan ja kysynyt: ”Mitä te vielä haluatte minusta?” Moranilla ei vielä tänäkään päivänä ole vastausta miehen kysymykseen.

Paetakseen kohtaamaansa todellisuutta, Moran lähti armeijan jälkeen kiertämään maailmaa vuodeksi ja pyrki unohtamaan vuosien aikana tulleet halkeamat. Todellisuutta ei kuitenkaan voi loputtomiin paeta, ja lopulta hän päätti palata takaisin Israeliin ja erinäisten mutkien kautta löysi itsensä CfP:n Muistopäivän seremoniasta, josta hän löysi henkisen kodin ja kutsumuksen rauhantyöhön.

“Olin 10- vuotta ja ainoa asia jota ajattelin, oli viha ja vallankumous”,
Ahmed kertoi tarinaansa Helsingin tilaisuudessa.

Moranin jälkeen puhunut Ahmed kertoi perheensä olevan kotoisin Gazasta. Israelin perustamisen jälkeen hänen perheensä pakeni Jerikoon, jossa Ahmed syntyi toisen polven pakolaisena vuonna 1972. Ahmedilla on kuitenkin lukuisia sukulaisia edelleen Gazassa.

Lapsena hänelle kerrottiin kauhutarinoita siitä, miten israelilaiset kohtelevat palestiinalaisia, ja perheen kauhunhetkistä heidän paetessaan Nakbaa Jerikoon. Perheensä ja palestiinalaisten kokema vääryys teki Ahmedin vihaiseksi ja surulliseksi. Hän alkoi vihata kaikkia juutalaisia.

Ensimmäisen intifadan alkaessa vuonna 1987 Ahmed oli 15-vuotias. Hän oli täynnä voimaa ja energiaa ja valmis kanavoimaan vihansa. Hän valitsi Hamasin, koska he lupasivat lopettaa miehityksen, ottaa takaisin palestiinalaisten menettämät maat ja tappaa kaikki juutalaiset. He edustivat sitä mitä hän etsi.

Hamasin riveissä Ahmed mm. osallistui mielenosoituksiin, heilutti Palestiinan lippua (joka oli siihen aikaan laiton) sekä heitti kiviä ja rikkoi autoja. Hän ei pelännyt itsensä puolesta, vaan ajatteli vain kostoa. Vuonna 1992 Ahmed pidätettiin toimistaan ja passitettiin vankilaan kolmeksi ja puoleksi vuodeksi, josta hän lopulta istui seitsemän kuukautta.

Ahmedin istuessa kaltereiden takana, ensimmäinen Oslon sopimus solmittiin. Se pisti hänet miettimään. Miten voi olla, että eräänä päivänä Palestiinan lippu on kielletty ja seuraavana päivänä se on sallittu. Eräänä päivänä taistelemme toisiamme vastaan, seuraavana päivänä johtajamme kättelevät. Se sai Ahmedin uskomaan, että on oltava toinen tie, väkivallaton tie, jolloin voimme saada menetetyt alueet takaisin ilman, että menetämme lisää ihmishenkiä.

Vankilasta päästyään Ahmed erosi Hamasista ja liittyi vapaaehtoiseksi Punaisen Puolikuun ambulanssijoukkoihin. Rientäessään apuun erään mellakan aikana, Ahmed melkein menetti henkensä. Hän löysi ystävänsä loukkaantuneena maasta ja lähti kantamaan tätä ambulanssiin, mutta kaatui pian itse maahan. Ahmedia oli ammuttu selkään.

Seuraavaksi hän heräsi sairaalasta, jossa oli ollut kolme päivää koomassa. Luoti on yhä tänä päivänä paikallaan, eikä hänellä ole tuntoa selässään. Sen sijaan ystävä, jota hän oli rientänyt auttamaan, ei selvinnyt hengissä. Perhe luuli myös Ahmedin kuolevan, jonka johdosta he olivat jopa kaivaneet hänelle haudan.

Tyttöystävän suostuttelemana Ahmed lupautui tapaamaan israelilaisia rauhanaktivisteja, jotka työskentelivät israelilaiselle Peace Now -järjestölle. Hän tapasi ensi kertaa israelilaisia, jotka välittivät palestiinalaisten ihmisoikeuksista ja halusivat muuttaa vallitsevan tilanteen. Sitä kautta hän tutustui CfP:n toimintaan ja aloitti työskentelyn sen Jerikon osastossa.

Kerrottuaan henkilökohtaiset tarinansa miehet ottivat vastaan yleisön esittämiä kysymyksiä. Niitä esitettiin runsain määrin kaikissa kolmessa kaupungissa, yleisö oli selkeästi kiinnostunut ja tarinat laittoivat monet mietteliääksi.

Kysymykset olivat hieman erilaisia eri kaupungeissa, mutta kaksi kysymästä toistui useamman kerran:
Mitä perheenne ajattelee teidän toiminnastanne CfP:ssa ja mitä ratkaisumallia kannatatte?

Miehet kertoivat, että nämä kaksi kysymystä toistuvat aina, riippumatta paikasta.

– Teille yleisölle CfP:n toiminta ja sanoma rauhasta voi kuulostaa todella kauniilta ja mukavalta. Useimmat ihmiset Israelissa/Palestiinassa eivät kuitenkaan pidä siitä mitä me teemme, vaan siellä meidän toimintamme nähdään hyvin radikaalina. Minua syytetään petturuudesta, Ahmedia miehityksen normalisoinnista. Molemmilta kysytään, miten voimme tehdä yhteistyötä vihollisen kanssa, Moran kertoi.

– Minulle ei ole väliä mikä konfliktin ratkaisu tulee olemaan, kunhan kaikkien ihmisoikeuksia kunnioitetaan ja kaikilla on mahdollisuus hyvään tulevaisuuteen, totesi Ahmed.

– Kannatan ainakin tällä hetkellä jonkun tyyppistä liitovaltiota, Moran jatkoi.

Virallisesti CfP ei ota kantaa ratkaisumalliin, koska ryhmän sisällä jäsenten näkemykset ovat jakautuneet.

Moran kertoi uskovansa, että ratkaisu on mahdollinen mutta ei helppo. Molemmilla puolilla on ihmisiä, jotka eivät hyväksy mitään ratkaisua. Lisäksi yleinen ilmapiiri on huonontunut, Combatantsienkin on yhä vaikeampi tehdä töitä.

Turun tilaisuudessa kysyttiin myös, mitä me Suomessa voisimme tehdä tukeaksemme CfP:n toimintaa?

– Valitkaa oikeat päättäjät, jotka haluavat rauhaa. Tulkaa alueelle ja kertokaa kotimaassanne mitä siellä tapahtuu, vastasi Moran.

– Emme voi selvittää tätä yksin. Tarvitsemme tukea. Tukekaa järjestöjä mm. rahallisesti, sekä Palestiinaa YK:ssa, totesi Ahmed.

Mistä sitten koko konflikti johtuu?

– Uskonnosta se ei johdu, koska juutalaiset, kristityt ja muslimit ovat samaa sukua. Kenties uskontojen väärästä tulkinnasta, jatkoi Ahmed.

Turun tilaisuuden lopuksi Moran kertoi tarinan hirviöstä aidan toisella puolella.

Tapahtumiin Tampereella, Helsingissä ja Turussa saapui monta kiinnostunutta keskustelijaa, kiitos jokaiselle kävijälle siitä. Yhteenvedon loppuun voisi todeta, että kenties CfPn tärkein opetus ja sanoma onkin, että ei ole tarpeellista olla yhtä mieltä kaikesta, vaan tärkeintä on muodostaa dialogia ja nähdä toinen puoli naapurina vihollisen sijaan. Näinä vaikeina aikoina jolloin eripuraa kylvetään useammalta suunnalta, tarvitaan kansalaisjärjestöjen voimaa – ei pelkästään Israelissa ja Palestiinassa vaan myös muualla. Muutos lähtee lopulta meistä jokaisesta.

Kuvat: Björn Udd

Helsingin päätapahtumassa 29.11. esiintyi myös tunteikas tarinankertoja,
Haifasta kotoisin oleva laulaja Rasha Nahas.